sankaritar

Nenäpäivä

2012-01-25T13:51:00.010+02:00

Runoraati oli mielestäni parasta tv-viihdettä ikinä. Minna Joenniemi oli juontajana fiksu ja vähän ilkeäkin, mutta sillä oli ihanat vaatteet ja hiukset ja mikä parasta, vieraat saivat sanoa runoista mielipiteensä, siis keskustella. Se oli jotain erilaista kuin ne diktaattorimaiset äidinkielen tunnit, joiden vuoksi koin olevani kykenemätön tulkitsemaan yhtään runoa.

Kun Mikko Rimmisen Nenäpäivä-teos voitti Finlandia palkinnon ja tuomarina toimi Minna Joenniemi, päätin, että tämän teoksen tahdon lukea. Kauan siihen kuitenkin meni, sillä itse teos julkaistiin jo 2010, samana vuonna se sai Finlandia-palkinnon. Minä tartuin kirjaan joskus joulun alla ja sain sen päätökseen eilen. Joenniemi kutsuu Nenäpäivää hellästi kantaaottavaksi romaaniksi ja Rimmisen kieltä ainutlaatuisen pursuavaksi Kansan Uutisten Verkkouutisessa vuodelta 2010.*

Teoksen sivuilla Nenäpäivästä kerrotaan näin:
Mikko Rimmisen kolmas romaani Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta.

Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.

Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Talous tutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja.

Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.

Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi.

Mikko Rimminen on kirjoittanut uskomattoman hellän, jysäyttävän surumielisen ja tolkuttoman hauskan kertomuksen ihmisrakkaudesta. Ihminen on lämpöhakuinen ohjus. Niin on Irmakin. Hän tarttuu toimeen, toimi vain on väärä.

Koskaan ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu naista näin verbaalisena olentona ja haikean hellästi. Mikko Rimmisellä on nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa.
*

En tiedä miksi minulla kesti niin kauan lukea teos loppuun. Aluksi huumaannuin kirjasta, sitten latistuin, kunnes taas lopussa innostuin ja nauroin ääneen. Rimmisen huumori on hervotonta, sellaista, että sitä pitää lukea ja kuunnella sydämellä. Rimmisen huumori hiljaista ja ihmisläheistä. Nenäpäivän päähenkilö Irma vaikutti minusta välillä ärsyttävältä hahmolta, toisinaan taas kovin empaattiselta. Rimmisen on sanottu kuvaavan yhteiskunnan heikko-osaisia ja syrjäytyneitä. Kun luin Nenäpäivää, minulle tuli mieleen Varasto-elokuva, jonka kävin katsomassa jokusia kuukausia sitten. Kun minun haukkumaani, mutta kriitikkojen kehumaa Varastoa kuvattiin realistiseksi näkemykseksi duunareista, niin minusta Nenäpäivä tekee sen paremmin ja lämpimämmin. Yhteiskunnan kelkasta tippunut Irma kokee yksinäisyyttä ja soittelee vieraiden ihmisten ovikelloja ihmiskaipuussaan. Irman "asiakkaat" ovat tavallisia Keravalaisia sekä yksi Virtanen, joka vaikuttaa olevan aidosti lihaa ja verta. Keravalaisten kodit ovat aitoja suomalaisia koteja pahkakelloineen ja televisioineen. Ne ovat kaukana white trash-syndroomasta. Yksi hervottomimpia kohtia teoksessa on lähellä loppua oleva kohtaus, jossa Irma ajaa kakkosvaihteella Keravalta Helsinkiin:

Ja kun siinä sitten tosiaan oli koko ajan vaarassa luiskahtaa ojaan tai vastaantulijoiden kaistalle niin eiköhän siitä jostain tilannetajuttomien mielettömyyksien ehtymättömästä varannosta, joka oli viime ajat tunkenut päähän kaikenlaista suhteetonta, oikahtanut yhtäkkiä mieleen poika ja laulu jota se ryökäle oli vasta ajokortin saatuaan alvariinsa loilotellut, jotain sellaista siinä laulettiin kuin että vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.

Rimmisen Nenäpäivä -teos tuo muutenkin mieleeni kohtauksessa mainitun laulun sanoittajan, suuresti fanittamani Gösta Sundqvistin. Sundqvist on käsitellyt sanoituksissaan niin ikään alkoholismia, syrjäytyneisyyttä ja ihmissuhteita hyvin kauniilla ja suomalaisella, mutta toisaalta aika satumaisella tavalla. Kun Rimmisen Nenäpäivän maailmasta tulee mieleen Leevi and the Leavingsin parhaat biisit, on Rimmisen maailma tutustumisen arvoinen.

Lähteet:
1* http://www.kansanuutiset.fi/tulosta/artikkeli/2405528
2* http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=315

Muutto.

2012-01-24T09:34:00.003+02:00

Kondenssivesi.
Koneellinen ilmanvaihto.
Ulkovalo.
"Ei tää oo muovimattoa, kun tää on Forbo-levyä."

Alakerran remontti on piirua vaille valmis. Ollaan kannettu tavaroita paikoilleen kellarista ja yläkerrasta, siskon luota ja kylmillään olevasta saunasta. Välillä vastaan on meinannut iskeä epätoivo siitä, mihin kaikki tavarat mahtuvat. Kun kaksi ihmistä muuttaa yhteen ja perustaa kodin, sitten muuttaa hetkeksi erilleen töiden takia, hankkii vähän uutta tavaraa molempiin koteihin, jotta ei aina kun leipoo tarvitse tuskailla, että "eikä, se vuoka on Tampereella!" ja palaa taas asumaan saman katon alle, kippoja, pullasuteja, lakanoita ja pyyhkeitä on ihan liikaa. Ja sitten on vielä vauvan hoitopöytä, amme, vaatteet, pinnasänky ja muut tilpehöörit. Välillä istun sängyn laidalla ja tyhjennän pahvilaatikoita toiseen miettien hamstraajat- ohjelmaa. Miehen sisko sanoi viikonloppuna, että hamstraajan merkki on se, että voi luopua tavarasta, jos sen ottaa vastaan joku, joka osaa arvostaa sitä. Sen jälkeen tyhjensin kirjahyllystä "Kylmän sodan maailma"-teoksen ja pari muuta kirjaa menemään hyväntekeväisyyteen. Yhtä vaatekassia en katsonut edes läpi. Se meni suoraan hyväntekeväisyyteen.

On meillä muitakin, jotka tuskailevat muuton kanssa.

Kissa, joka jäi meille kesän jälkeen asumaan, ei meinaa sopeutua enää elämään alakerrassa. Se nukkuu nojatuolissa, sekoilee vessan kanssa ja suostuu syömään vain kuivia rakeita. Päivisin se hiipii yläkertaan ja nyhjöttää yksin porrastasanteella. Hieroo itseään muutamiin yläkerran kalusteisiin ja vaikuttaa reppanalta. Millaista surutyötä se oikein tekeekään.

Minua vaivaa flunssa, joka on kestänyt jo kuukauden.

Muffinsseja

2012-01-12T09:28:00.005+02:00

Jos yrittäisin myydä valokuvilla näitä muffinsseja, niin ne eivät näyttäisi kovin houkuttelevilta. Todellisuudessa ne ovat meheviä ja ilmavia, todella hyviä!

Meillä on päivittäin töissä työmiehiä, joille on minusta kiva tarjota jotain kahvin seurana. Tunnen itseni ihan noloksi, kun hengaan päivät pitkät kotona tekemättä mitään toisten asennellessa laattoja ja asentaessa putkia. Muutamana päivänä olen leiponut työmiehille leipää ja pullaa, tehnyt voileipiä, toisinaan tarjonnut kaupan unelmatorttua. Helpointa on kuitenkin itse tekaista nopeasti jotain, kuin lyllertää mahan kanssa lähikauppaan noin kilometrin päähän. Tänä aamuna leivoin näitä muffinsseja, jotka maustin Kalev-valkosuklaalla. Valkosuklaalevy on tuliainen Virosta ja kun me kumpikaan poikaystävän kanssa ei hirveästi tuosta suklaasta välitetä, on se jäänyt syömättä. Muffinsseissa suklaa toimi kuitenkin tosi hyvin ja näistä tuli hirmu hyviä! Alkuperäisen ohjeen olen napannut Belle Baie -blogista, mutta tuunasin itse tätä-ohjetta. Minusta muffinsseista tulee vähän mehevämpiä, jos lisää enemmän maitoa. Belle Baie blogi on muuten yksi suosikeistani ja suosittelen hänen ohjeitaan muillekin!

Valkosuklaamuffinit

125 g margariinia
2 dl sokeria
2 kananmunaa
4 1/2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 dl maitoa
Kalev-valkosuklaata noin 150 grammaa

Vaahdota rasva ja sokeri. Lisää kananmunat yksitellen kokoajan sekoittaen. Sekoita jauhot ja leivinjauhe ja lisää taikinaan. Lopuksi kaada sekaan maito ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Lisää lopuksi pieniksi paloiksi murustettu valkosuklaa. Täytä tukevat muffinsivuoat puolilleen. Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 15 minuuttia.

Oma juttunsa on tuo kuvassa näkyvä, luultavasti 50-60-luvulta oleva SLEV-merkkinen hella, jossa levyt eivät toimi uunin ollessa päällä tai uuni levyjen ollessa päällä. Ruuanlaitto vaatii siis hiukan suunnittelua eikä esimerkiksi keitettyjä perunoita saa samaan aikaan uunikalan kanssa. Uuni myös polttaa helposti leivonnaiset toiselta puolelta, joten koko ajan saa olla tarkkailemassa, joko uunipeltiä pitää kääntää. Näiden 4 kuukauden aikana olen kuitenkin kiintynyt SLEV-uuniini. Jossain välissä tuhahtelin sisustusblogien tyypeille, jotka kertoivat tekevänsä ruuan vanhassa puuhellassa tai retrouunissa verkkaisesti. En tuhahtele bloggaajille enää. SLEV on ihana.

Äitiyslomalla

2012-01-11T07:36:00.003+02:00

Nykyään kun ei tarvitse lukea tenttikirjoja julkisissa, kuulee neulomisen lomassa kaikenlaista.
Tammikuussa joku toivottaa toiselle junassa matkustavalle:
Hyvää kevättä!
Mutta kaupoissa onkin jo esikoita ja H&M:lla pastellisävyjä myynnissä ja päivät ovat jo pidentyneet. Ihan oikeasti.

Mähän en ole minkään sortin rasisti, mutta olen
Hessullekin sanonut, että pitää ovet päivisin lukossa, kun liikkuu kaikkia niitä tummaihoisia kaupustelijoita.
Sanoo mummo, jolla on Nanson laukku ja villin väriset vaatteet.

Siis pitääkö sinne pukeutua jotenkin? Jos mä vaan laitan jonkun lein kaulaan? Pukeutuuks pomokin?
Murehtii puhelimeen kengät jalastaan riisunut tyttö, joka istuu mykkyrällä junan penkillä.

Presidentinvaaleista kukaan ei sano mitään ja minäkin mietin kuinka monta raitaa saan neulottua seuraavan pysäkin välin aikana.

Äitiyslomani alkoi virallisesti eilen. Hui.

Remontti

2012-01-10T08:11:00.005+02:00

Tämä remontti on k-e-s-t-ä-n-y-t.
Miehellä on kädet täynnä töitä päivätöissä eikä iltaisin jaksa eikä ehdi tehdä niin paljon kuin haluaisi. Remppafirman pojat eivät aina tule paikalle, vaikka on sovittu niin (tosin tekevät kyllä töitä kun tulevat paikalle) ja minä en maha psytyssä voi tehdä juurikaan mitään. Painavien esineiden nostaminen ja maalaaminen ovat minun osaltani kiellettyjen listalla, lattioita voin siivota ja rakennusroskia keräillä.

Koko remontin piti olla valmis laskettuun aikaan mennessä (ala- + yläkerta), mutta nyt näyttää siltä, että alakerta ehtii valmistua juuri ja juuri H-hetkeksi. Se on ihan hyvä, koska elämä tämän hetkisessä 27 neliön asunnossa, jossa pitää taiteillen ohittaa pyykinkuivaus teline, jonka ainoa toimiva vesipiste on WC:n huonosti vetävä allas ja jossa tiskit pestään vadeissa, ei houkuttele vauva-arkeen. Muuten minusta tämä ei ole ollenkaan ihmeempää elämää (jos vertaa lapsuuteni maalaiskotiin, jossa vanhasta porakaivosta saattoi kesken syksyä loppua kokonaan vesi ja joka on juuri sillä alueella, jossa Tapaninpäivän myrsky aiheutti pitkiä sähkökatkoja)). Toisaalta, on ihanaa ajatella mitä juhlaa on elämä alakerrassa, jossa on uusittu putket, sähköt, kaikki pinnat ja asennettu koneellinen ilmastointi! Ehkä viikonloppuna päästään kantamaan tavaroita paikoilleen.
Jos hyvin käy.

Anteeksi.

2012-01-03T20:21:00.003+02:00

Minun piti kirjoittaa tänne joulusta ja kaikista niistä leivonnaisista, joilla jouluna herkuteltiin. Ottaa kuvia neulomistani kaulureista, tumpuista ja sukista, mutta siinä se joulu vain hujahti ohitse. Aattona joulustressi laukesi ja olisin voinut nukahtaa jo ennen lahjojen avaamista.

Sen sijaan voin sanoa, että uuden vuoden aattona, pari tuntia sen jälkeen kun vuosi oli vaihtunut ja istuin Porin Linjojen autossa matkalla keskustasta kotiin, annoin anteeksi Porille. En sano, että päätin antaa tilaisuuden harmaalle, sosiaalidemokraattien johtamalle työläiskaupungille, jossa teinien tyyli ei ikinä vaihdu ja jossa ajatellaan negaation kautta, vaan annoin anteeksi harmaalle, tylsälle kaupungille.

Anteeksiantoni sisältää sen, että minua alkaa jo huvittaa Porin Linjojen Neuvostoliittolainen meininki, jossa kuskit saapuvat taukotuvaltaan avaamaan matkustajille linja-auton oven vasta juuri ennen bussin lähtöä eivätkä tietenkään tervehdi. Sekin huvittaa, että Porin torilla on vain yksi iso pärekori eikä lähes ikinä myyjiä. Sokoksen ruokapuoli on S-Market eikä sieltä saa mitään sellaista kuin Tampereen Stockmannilta tai Hämeenkadun Sokoksen Herkusta (vaikka ei minulla ikinä ollut Tampereella asuessa varaa ostaa mitään niistä ihanista herkuista). Täällä on kuitenkin lähellä perhe ja tämä on tarpeeksi pieni kaupunki rauhoittumiseen. Parhaat alennusmyynnit ovat Sokoksen joulusuklaat -50%. Ei ole Indiskan tavarapaljoutta tai Koskikeskuksen erikoiskauppoja.

Uusi vuosi 2012 alkaa anteeksiannon merkeissä ja se on ihan hyvä.

First things first

2011-12-31T09:06:00.003+02:00

Vaihdettiin Google Chrome - selaimeen ja tämä toimii kuin rasvattu. Suosittelen.
Nyt voin lukea blogeja pelkäämättä sivujen kaatuvan kesken kaiken. Voin kirjoittaa itse pelkäämättä sivujen kaatuvan kesken kaiken.

Sairaslomalla

2011-12-20T10:08:00.004+02:00

Tämä on ollut yksi mylleryksien vuosi.

Kevättalven hikoilin seminaarityön kanssa (ja siedin ahdistavaa opponenttiani).
Toukokuussa muutin Poriin kesätöihin.
Kesäkuussa aloin odottaa vauvaa.

Sitten vähän oksentelin ja nukuin.

Heinäkuussa aloitin työt ravintolassa.
Syksyllä aloitettiin remontti rintamamiestalossa.

Joulukuussa, tarkalleen kaksi päivää sitten sunnuntaina, istuin synnytyssalin tutkimushuoneen keinutuolissa ja pyyhin geeliä mahastani karkealla paperilla. Supistuksia ja epämääräisiä kipuja oli ollut jo jonkin aikaa, mutta ajattelin niiden kuluvan asiaan. Kotiin lähdin sairaslomatodistuksen kanssa. Lääkärin mukaan on parasta, että pikkuisen veronmaksajan äiti ottaa nyt iisisti - kuulemma kansantalouden kannaltakin on parempi, että olen pois töistä äitiyslomaan saakka, kuin pitää vastasyntynyttä kaksi viikkoa teholla.

Silloin minä aloin itkeä tutkimushuoneessa.

Mutta kun en halua jäädä vielä pois töistä.
(Ja kysyin itseltäni mikä reaktio tämä on? Nostaako päätään luterilainen työmoraali?)

Äkkiä entrecote, tournedos, viikon viini, Rioja, "saako lasten annokset tuoda ennen aikuisten pääruokaa?", lounassalaatti, alkuruoka, suklaakakku ja välilasku olivatkin tärkeitä, vaikka olen marissut työstäni pitkin syksyä. En ole halunnut olla melkein maisteri, joka lajittelee haarukoita ja veitsiä ja kantaa vakaalla kädellä kahvitarjotinta, mutta jolle tavataan sana H-Y-L-A.

Kotimatkalla nielessäni kyyneleitä, tajusin, että työyhteisöstä onkin tullut hiipien tärkeä. Enhän minä edes tunne perheeni lisäksi enää muita ihmisiä tästä kaupungista kuin työkaverini. Ei minulla ole muuta kiinnittymiskohtaa.

Että sanon vaan, että tässä on ollut aika monta repäisyä yhdessä vuodessa.
On pojat kulkaa identiteetille käsiteltävää!

Entrecote, tournedos, viikon viini, Rioja, "saako lasten annokset tuoda ennen aikuisten pääruokaa?", lounassalaatti, alkuruoka, suklaakakku ja välilasku eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin ne ihmiset.

Mutta tärkein tietenkin on astronautti mahassa.

2011-12-15T11:02:00.002+02:00

En ole kirjoittanut tänne viikkoon mitään ja muidenkin blogien lukeminen takkuaa. Mies päivitti Firefoxin viime viikolla, jonka jälkeen Firefox kaatuu aina, jos yrittää maksaa laskuja verkossa, kommentoida blogeja tai kirjoittaa itse blogiin. Muiden selaimien evästykset eivät tue uusia nettisivuja, mutta en uskalla päivittää niitä, jotta saan laskut maksettua verkossa. Ja kirjoitettua tämän. Olen maailman huonoin tietokoneiden kanssa enkä saa tolkkua Firefoxin nettisivujen ohjeista.

Meillä on kaikki muutenkin kesken. Alakerta ei valmistu mitenkään jouluksi johtuen siitä, että rakennusmiehet tekevät ohareita sen kun ehtivät. Mies yrittää tehdä remonttia itse töiden jälkeen ja nukahtaa nopeasti iltaisin. Minä poden pahaa omaatuntoa siitä, että en pysty tekemään remontin eteen mitään enkä varmaan enää edes saisikaan nostella kipsilevyjä tai keittiökaappeja paikoilleen. Olemukseni on muutenkin massiivinen ja ihmiset päivittelevät nähdessään minut, että "voi tyttörukka, jos sinulla on vielä kaksi kuukautta edessäsi, niin viime ajat tulevat kyllä olemaan kömpelöt". Alan olla sinut sen kanssa, etten voi enkä pysty, mutta iltaisin tulee paha mieli siitä, että kudon sängyllä kaulahuivia, kun mies hioo kattoa maalauskuntoon alakerrassa.

Vaikka kyllä minä tiedän, että nyt pitää ottaa iisisti. Viime viikolla olin Helsingissä ystävien kanssa katsomassa "Totta"-näytelmän, josta kirjoittaa teatteriseurani. Näytelmä oli hyvä, mutta Helsingin reissua seurannut yliväsymys johti sairaslomaan. Huomenna aion kuitenkin palata töihin.

Meillä siis kaikki lipuu eteenpäin verkkaisesti.

kangistuminen

2011-12-08T08:22:00.002+02:00

Kotikaupungistumis-(-kangistumis?)prosessini on hyvässä vaiheessa.
Jos olen välillä täällä vähän yksinäinen, niin olen alkanut kohdata muitakin poriutuneita paluumuuttajia. Viime viikolla olin kahvilla yhden vanhan kaverin kanssa, jonka kanssa puhuttiin reilusti siitä mitä paluu vanhaan kotikaupunkiin tarkoittaa. Se tarkoittaa
* nostalgiaa
* sitä että on yksinäinen. Vanhassa kotikaupungissa ei asu enää kavereita. Kaikki on muualla. Paluu opiskelukaupunkiinkin myöhemmin tuntuu vaikealta, kun sieltäkin kaikki muuttavat pois.
* asioiden näkemistä eri valossa.
Päätimme mennä kahville taas pian uudestaan.

Ja minun on ihan hyvä olla täällä nyt. Hetkittäin. Kotona, rintamamiestalon yläkerrassa, tuntuu hyvältä olla. Alakerran remontti valmistuu pikku hiljaa ja odotan sitä innolla.

Ja me aletaan olla vauvan kanssa tuttuja. Vauva herää vatsassani aina kun minä saan sängyssä silmät auki. Iltaisin se potkii, kun pitäisi nukkua, mutta päätän, että nyt nukutaan beibi ja niin me nukutaan.

Sen sijaan äitiysneuvolaan en tykkää mennä. Siellä ei voi sanoa liitoskivuista, jotka kaatavat sänkyyn ja itkettävät, koska "kipu kuuluu raskauteen ja sen kanssa täytyy elää". Kun kysyn ohjeita selän jumppaamiseen, kun se sattuu niin paljon iltaisin, että tuntuu kuin katkeaisin kahtia, niin saan taas vastauksen: "kipu kuuluu raskauteen". Nykyään en enää kysy neuvolassa mitään. Vastaan parilla sanalla jos kysytään jotain. Neuvolatäti ihmettelee kun olen "kovin hiljainen". Painosta ne ei enää prutkuta. Se on noussut viikolle 30 mennessä 7 kiloa. Olen päättänyt, että pyydän neuvolatädin vaihtoa.

Kotikaupunkikangistumiseni sujuu hyvin. Minun on ihan hyvä olla täällä nyt.

Bussi

2011-11-29T09:16:00.004+02:00

Täällä sanotaan linkkari.

Mutta minä sanon bussi.

"Kulkeeko tämä bussi tästä ihan normaaliaikoinakin, ettei ole erityisvuoro?" Kysyn kuskilta ja leimaan itseni sanallisesti muualta tulleeksi. Bussi.

En minä nyt niin porilaiseksi enää rupea, että sanoisin linkkari.

Tampereella äidin kanssa huomasin, että äiti aloitti jokaisen kysymyksen myyjälle negaatiolla:
"Ei teillä varmaan ole, mutta kysyn nyt kuitenkin..."
"Ei teiltä sattuisi löytymään tai mitä mä edes kysyn, kun ei teillä varmaan ole..."

Minäkin ajattelen negaation kautta, "ei ole varmaan kurssiarvosanat vielä tulleet", "ei minua sinne valittu, mutta katson nyt kuitenkin".

Vaikka negaatio ei ujutu kieleen, niin ajattelen negatiivisesti, olen siis porilainen.

Vaikka on tämä minun Pori-angsti laskenut.

Eilen kun kävelin aamulla rautatieasemalle, poikkesin tutusta reitistä ja kiersin kerrostalojen pihojen kautta. Muistin marraskuun 2003 kun asuin vielä Porissa ja siivosin syksyn kirjoitusten jälkeen sairaskassan toimistoa, kolkkojen kerrostalojen rappukäytäviä, joiden oviin ilmestyi pikku hiljaa joulukransseja ja Promenadikeskusta. Silloin kaupunki näytti erilaiselta ja minulla oli varaa ostaa kivoja joululahjoja. Tutustuin siivojakollegoihin, jotka söivät eväänsä firmojen saunatiloissa tai siivouskomerossa kiillotuskoneen vieressä ja puhuivat perheistään tai joskus estottomasti seksielämästään niin, että metvurstit meinasivat mennä väärään kurkkuun. Samana marraskuuna pesin ikkunoita t-paita päällä, jotta saisin flunssan ja voisin jäädä sairaslomalle. Poika, jonka olin juuri tavannut ja josta myöhemmin tuli nykyinen poikaystäväni sanoi, että kannattaa syödä mieluummin hammastahnaa, niin tulee helpommin kipeäksi. En sairastunut tai syönyt hammastahnaa. Samana syksynä jouduin siivousfirman esimiehen puhutteluun kun olin kertonut työkaverille hakevani opiskelemaan keväällä. Työnantaja oli kaavaillut minulle vakituista siivoustyötä, mutta paljastukseni romutti kaiken. Jouluna 2003 irtisanoin itseni.

Marraskuussa 2011 kaupunki näyttää erilaiselta kerrostalojen takapihalta. Yhden talon ykköskerroksessa toimii päiväkoti, joihinkin ikkunoihin on ripustettu jouluvalot. Jotkut asuu täällä kaupungissa onnellisina. Ja minustakin alkaa tuntua ihan hyvältä kun raaputan pintaa ja annan itseni mennä syvemmälle kotikaupunkiin. Kun astuu valtakatujen ulkopuolelle, löytää elävän kaupungin.

Sanon silti bussi.

Mu Porini

2011-11-26T13:49:00.005+02:00

Yhtenä yönä näin unta, että kulmakarvani olivat kasvaneet yhteen, koska en ehdi nyppiä niitä. Ensin ajattelin, että jos vain lisään pigmenttiä kulmiin, niin kukaan ei huomaa hiukan vaaleampia karvoja keskellä otsaa. Seuraavana aamuna otin pinsetit käteen ja päätin, että pesen pyykit vasta huomenna eikä lehtiä kannata haravoida kun ulkona sataa.

Minulla oli myös kolme vapaapäivää, joiden aikana sain luettua loppuun yhden tenttikirjan, kävin suuhygienistillä, vietin äidin kanssa päivän Tampereella, olin kahvilla kaverin kanssa ja pesin lattiat kotona.

Noiden kolmen päivän aikana minut myös integroitiin osaksi porilaista lähiötä. Kävin naapurin kotona hakemassa nimeä lupalappuun kuistin rakentamista varten ja tutustumassa heidän ullakkotiloihinsa. Lattiamateriaaliansa murehtivalle naapurille sanoin, että nariseva mäntylattia tuo vain tunnelmaa ja saatiin miehen kanssa kutsu tulla istumaan iltaa. Toinen naapuri pysäytti minut matkalla linja-autolle ja kertoi, että tyhjentää rännejä lehdistä ja männynneulasista. Tämä naapuri, joka on aina metsuritakki päällä, esitteli klapivarastoaan talvea varten ja kertoi että Kuopiossa asuva tytär on myös raskaana.

Torstaina juodessani teetä ja syödessäni kanelipullaa hintaan 2,40€ Porin Kauppahallissa ajattelin, että ei kai ole hullumpaa olla pikkukaupungin tyttö. Seuraavana aamuna odottaessani Porin rautatieasemalla Tampereen junaa noin kello 7.55 Päätin etten ota neuvolassa suositeltua influenssarokotetta riskiryhmille (kuinka kiire ihmisellä pitää olla, ettei flunssaa ehdi sairastaa?). Edellisenä päivänä olin sopinut treffit tulevalle viikolle toisen Poriin muuttaneen kaverin kanssa. Odotan, että palaset loksahtavat paikoilleen.

Balkanilla

2011-11-17T12:05:00.004+02:00

Minä olen tunteiden Balkan. Ruutitynnyreiden ruutitynnyri, jonka Gavrilo Principina toimii milloin mikäkin.

Poden Balkaniani rintamamiestalon yläkerrassa jyrsien kynsiäni, keskittymiskyvyttömänä peiton alla. Toisessa kädessä on "Toista maata"-johdatus antropologiaan tenttikirja, toisessa vuorotellen kissa ja kahvimuki.

Ja minä poden tuskaa porilaisuudestani. En vieläkään pysty myöntämään asuvani täällä. Olen alkanut pukeutuakin kuin porilainen. Minulla on pikkukaupungin tyttöjen tyyli; Vero Modan muoviset nappikorvikset ja legginsit. No tyyliäni kyllä muokkaa myös se, etten mahdu tällä hetkellä kynähameeseen ja muutkin kiristävät vaatteet tuntuvat epämukavilta. Eikä täällä ole muita liikkeitä kuin pikkukaupungin Vero Moda ja H&M, jonne tulee perusvaatteiden perusvaatteet. Sokokselta voi etsiä laatua ja villeimmät pukeutua keskiluokkaisesti Marimekkoon. Kudon villasukkia iltaisin ja pidän samaa ulkotakkia kuin viimeisenä Porin vuotenani 2004.

En jaksa keskittyä tenttikirjaan ja koen ahdistusta, siitä kuinka paljon pitäisi tehdä ja että minun pitäisi oikeasti lukea, jotta saan tehtyä hiukan opintoja eteenpäin ennen ensi vuoden työllistäjää. Mutta kun käyn joka päivä töissä tarjoilemassa enkä jaksaisi sen lisäksi lukea. Minulla on lyhyitä vuoroja, mutta työpäiviä ne joka tapauksessa ovat. Lukemisen lisäksi minun pitäisi kotona myös haravoida, tiskata ja siivota. Viime yönä kissa oksensi kahdelle eri matolle ja vielä sängylle, johon ehdin juuri päivä sitten vaihtaa uudet lakanat.

Olen itsensä kanssa kriisissä oleva kuudennen vuoden yliopisto-opiskelija, joka tarjoilee elääkseen eikä tiedä kumman roolin ottaa. Minusta tuntuu usein snobilta, huumorintajuttomalta ja siltä etten kuulu tähän paikkaan ja yliopistossa luuserilta, joka on luovuttanut kokonaan. Töissä toivon, etten törmää tuttuihin, kun en jaksa selittää sekavaa tilannetta: "Joo tässä tarjoilen ja olen paksuna, näin on sattunut käymään, no joo, kyllähän mulla on gradu tekeillä ja silleen...". Lisäksi kamppailen muuttuvan vartaloni ja omakuvani kanssa.

Tänäänkään en ole saanut melkein mitään tehtyä. Olen ihan lamaantunut, kun pitää olla niin paljon kaikkea. "Toista maata"-teoksen Nueri-kansoilla on helpompaa, niillä on yhteisössään oma paikkansa, joka löytyy viimeistään siirtymäriittien kautta.

Minä olen Balkan.
Haravoija.
Opiskelija.
Sitruunapiirakan leipoja.
Siivoaja.
Tarjoilija.
Olen yksi kokonainen kriisipesäke.

Sanoja

2011-11-16T19:32:00.006+02:00

Jokin aika sitten sain Suketukselta sanoja, jotka hänen mielestään kuvaavat minua ja minun pitäisi avata näitä sanoja. Minulta on mennyt tämän haasteen toteuttamiseen luvattoman kauan, niin kuin nykyään kaikissa asioissa.
Suketuksen antamat sanat ovat:

1) Meri

Minä ja meri olemme yhdistelmä, jota on alkanut horjuttaa asumiseni Tampereen järvikaupungissa. Olen varttunut länsirannikolla pienessä kalastajakylässä ja isän puoleiset vanhemmat ovat kotoisin saaristosta. Kesälomat vietimme mökillä Uudenkaupungin saaristossa ja olen oppinut uimaan merivedessä. Meri on minulle sen symboli, että maailma ei lopu tähän, jossain vastarannalla on aina jotain muuta. Meriä pitkin pääsee kulkemaan loputtomia matkoja, mutta järvet ovat rajattuja alueita, joissa asuu vain pieniä kaloja ja niiden ympärillä turvallisuushakuisia ihmisiä, joilla ei ole ollenkaan seikkailumieltä. Toisaalta myös pelkään merta. En mielelläni ui kovin syvissä vesissä. Pidän sellaisesta asenteesta mereen kuin vaikkapa Tove Janssonilla oli.

2) Katse

Mietin tätä sanaa jonkin aikaa. Usein minusta sanotaan, että minulla on kauniit silmät (Ally McBealissa joku toimiston naisista sanoi, että silloin naisessa ei ole mitään erityistä, jos mies kehuu naisen silmiä), mutta ehkä tämä katse liittyy siihen, että olen usein sivusta seuraaja, joka vähän tarkkailee tilannetta ennen kuin avaa suunsa. Katse on viehättävä sana kuvaamaan sulkeutuneisuutta. Toisaalta, että katseen kautta (jonka miellän tässä tarkkailuksi niin fyysisessä kuin psykologisessa mielessä) en useinkaan pety ihmisiin, joista luon tietynlaisen ensivaikutelman.

3) Hiljaisuus

Pidän hiljaisuudesta ja olen hiljainen. Ensimmäisiä kertoja, kun joku sanoi, että "ei oikein tunne minua, kun olen niin hiljainen", melkein raivostuin. "HILJAINEN! MINÄKÖ?". Mutta minä olen hiljainen, olen nyt sinut sen kanssa. En tykkää pitää melua itsestäni ja mieluummin tarkkailen ensin sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä, kuin lähden puhumaan asioistani ääneen. Kyllä minä sitten puhun, kun on asiaa tai jos koen, että minulla on sanottavaa jollekin ihmiselle. Mitä tulee hiljaisuuteen muuten, niin en pysty lukemaan melussa. Tarvitsen aina hiljaisen tilan, jossa voin keskittyä. Ennen ajattelin, että on noloa olla hiljainen suomalainen kansa, mutta mitä enemmän matkustan, sitä enemmän arvostan hiljaisuutta ja sitä, että tyhjiötä täytetä jatkuvalla melulla ja turhanpäiväisellä puheella. Parhaita asioita on kulkea hiljaisessa metsässä, joka ei oikeastaan ole ollenkaan hiljainen, jos metsä alkaa kuunnella tarkemmin. Ehkä minä olen vähän kuin suomalainen metsä!

4) Äitiys

Oi, tämä on jatkuva prosessi. Välillä ajattelen, etten ole vielä äiti, mutta toisaalta teen jo asioita silkasta äitiydestä. En käytä alkoholia raskausaikana, yritän jutella vauvalle ja eilen kävin punkteeraamassa nenäonteloni, koska en halunnut enää yhtään antibioottikuuria vatsassa asuvalle vauvalleni. Normaalisti en istuisi tuolilla hiljaa, kun lääkäri pitää takaraivon takaa kiinni työntäessään sieraimen kautta rautapiikillä poskiluutani rikki.

Punktion jälkeen menin suoraan perhevalmennukseen, jossa puhuttiin vauvaperheen arjesta. Valmennuksessa oli erilaisia odottavia äitejä, joilla oli erilaisia kysymyksiä tulevasta. Meille kerrottiin vauvatarvikkeista (sängyistä, hoitopöydistä ja kestovaipoista)ja jokainen valinta tuntui määrittävän sitä, millainen äiti meistä kustakin tulee. Jonkun lapsi nukkuisi perhepedissä, pinnasänkyä ei tällaisissa perheissä edes tarvita, toisilla taas vauva nukkuu alusta asti omassa sängyssään. Minun pääni taas täyttyi erilaisista kuvista siitä, millainen äiti minusta tulee. Teen koko ajan päässäni analyysia siitä, miten aion hoitaa lastani, millaista rakkautta ja turvaa aion tarjota hänelle ja kuinka. Toivon, että minusta ei tule hössöttäjä-äiti.

5) Nauraa.
Kaiken hiljaa seuraamisen ja katselemisen jälkeen osaan kuitenkin nauraa. Yleensä minua naurattaa vähän kuiva huumori tai huumori, joka on tahatonta tai joskus jopa hyvän maun rajoilla kulkevaa. En tykkää itsestään selvistä vitseistä enkä kauheasti Aku Hirviniemen Marja Tyrnistä. On mennyt aikoja, etten ole nauranut melkein ollenkaan, mutta nyt on paremmat päivät ja saan nauraa melkein päivittäin. Pidän siitä, nauru psyykkaa paremmin kuin mikään muu. Minun nauruääneni on kyllä persoonallinen, se on tikahduttava enkä saa melkein henkeä, kun kuulen parhaimman jutun.

Mitä näitä nyt on

2011-11-15T10:01:00.003+02:00

Eilen nukahdin seitsemältä illalla ja heräsin tänä aamuna varttia vaille kahdeksan. Maanantain työpalaverissa joku sanoi minun näyttävän aivan väsyneeltä ja minä hämmästyin. Mutta kai minä oikeasti olen aika väsynyt jos nukun niin monta tuntia putkeen. Joskus kyllä mietin, että kuinka kiire ihmisellä voi olla, jos ei ehdi kulmakarvojaan nyppiä?

Nyt arki on kuitenkin tasaantunut. Käyn Tampereella enää kerran viikossa luennoilla, mikä helpottaa joka päiväistä elämää. Ei kai minun tarvitsisi oikeasti käydä niilläkään luennoilla, kun voisin suorittaa kyseisen kurssin tenttimällä sen kirjoista, mutta pidän siitä, että minulla on tarttumapinta yliopistoon ja Tampereeseen edes kerran viikossa. Pidän siitä, kun saan kuunnella luennoitsijan kuivaa (mutta hyvää!) huumoria ja miettiä arkielämän ylittäviä asioita. Kerran viikossa Tampereella käydessäni pääsen pois Porista, mikä tuntuu elähdyttävän koko maailmani, vaikka käynti Tampereella rajoittuisikin nopeaan kävelyyn rautatieasemalta yliopistolle ja takaisin. Ennen minua ahdistaneet puheet graduista ja valmistumisesta saavat aikaan myönteisen stressipyrähdyksen ja toivon siitä, että pääsen vielä oman alan töihin.

Porissa asumiseen makuun en ole vielä päässyt. Tuskailen bussilinjojen kanssa (pohdin edelleen kuinka ihmeessä minun pitää arki-iltapäivänä lähteä puolitoista tuntia aikaisemmin bussilla töihin, jotta ehdin kolmen kilometrin päähän työskentelemään) ja sen kanssa, että Porin Linjat eivät reagoi asiakaspalautteeseen, vaan vetoavat siihen, että Porissa on paljon yksityisautoja ja hyvät pyörätiet (pyöräkaupunki tämä kyllä onkin! Ja voittaa siinä Tampereen 100-0). Olen vihainen, että kaupunki ei ilmoita etukäteen päivän kestävistä vesikatkoksista ja puhelimessa kysyvät "mitä sitten?", kun kysyy, miksi vesikatkoksesta ei ole ilmoitettu asukkaille etukäteen.

Arkeeni ei siis kuulu mitään uutta. Paitsi että näillä näkymin saan jatkaa nykyisessä työssäni äitiyslomaan saakka ja alakerran remontti valmistuu ehkä jouluksi.

Varasto

2011-11-15T09:08:00.006+02:00

Usein sitä kirjoittaa elokuvista tai kirjoista, jotka ovat olleet niin hyviä, että omaa suosikkiaan pitää hehkuttaa foorumeissa. Joskus sitä sattuu myös eteen huteja, joiden näkemiseltä tai lukemiselta haluaa muut pelastaa.

Viikko sitten kävin miehen kanssa katsomassa elokuvan Varasto RTV:n kutsuvierasnäytöksessä, joka oli tarkoitettu rakennusalan ammattilaisille. Varasto-elokuva perustuu Arto Salmisen romaaniin ja edustaa lajityypiltään komediaa (tästä voi olla monta mieltä). Elokuvan ohjaajan Taru Mäkelän mukaan elokuva kertoo miehen mystisyydestä.

Juoni, jos elokuvassa nyt sellaista oli, kertoo maalikaupan varastomiehestä Rouskusta (Kari-Pekka Toivanen) ja hänen työkaveristaan Ranisesta (Aku Hirviniemi), varastosta pimeästi tavaraa hakevasta raksamiehestä (Vesa Vierikko) ja maalikaupan myyjästä Karitasta (Minttu Mustakallio). Elokuvan on ehkä tarkoitus kuvata duunareiden arkea, mutta elokuvan nähtyään voi kysyä onko duunareiden arki todella tuollaista? Mitä ihmettä Mäkelän päässä on liikkunut?

Elokuvan juoni on höttöinen ja typerä, henkilöt ennalta-arvattavia, vitsit huonoja ja stereotypiat todella alentavia. Toivasen esittämä "duunari" Rousku asuu Kalliossa sotkuisessa asunnossa ja syö ruuaksi kylmiä lihapiirakoita ja eineslihapullia, leikkaa varpaankynnet ruokapöydällä ja on kyllästynyt työhönsä. Raninen on hiukan yksinkertainen varastotyömies, mutta rehti ja kunniallinen (uudenlainen Sven Duva?) ja jouduttuaan virheellisesti kiinni varastosta varastamisesta, ratkeaa ryyppäämään porukkaan, jollaiseen tuskin joudutaan hunningolle ajautumisen alussa. Karita taas on mauton kontulalaishempukka, joka on kotoisin väkivaltaisesta perheestä, jonka äiti on työskennellyt prostituoituna ja isä ollut "yrittäjä" (=yrittänyt tappaa äidin monta kertaa). Karitaa ei kiinnosta mikään korkeakulttuuri ja kirjat hän säilyttää siivouskaapissa sekä kaiken lisäksi tupakoi raskausaikana. Varastosta pimeästi tavaraa hakeva Vierikko taas esittää kommunistia, jonka moraali on hyvin hataralla pohjalla ja jonka varastaessa tavaraa taustalla soi Internationale. Elokuvan työttömät ovat laiskoja ja elämänhalunsa menettäneitä, tyhmiä ja yksinkertaisia ihmisiä, joita kurssitetaan Feng Shui -kursseilla.

Elokuvaa katsoessa minulle ei selvinnyt mitä elokuvassa yritettiin sanoa? Mikä oli elokuvan tarkoitus? YLE:n sivuilla ohjaaja Taru Mäkelä kiittelee näyttelijöitään ja Kari-Pekka Toivanen kertoo saaneensa rooliinsa syvyyttä oman kokemusmaailmansa kautta. Syvyyttä hahmoissa ei ollut ollenkaan enkä usko, että perusduunarin elämä on tuollaista. Ei ainakaan työkavereideni tai oman lapsuusperheeni elämä ole ollut tuollaista. Elokuva oli niin huono, että jos olisin kehdannut, olisin kävellyt ulos salista. Elokuva sai lähinnä miettimään, kuinka elitistisessä maailmassa ohjaaja Taru Mäkelä tai käsikirjoittaja Veli-Pekka Hänninen oikein elää? Jos tarkoitus oli satiirisesti kuvata duunareita ja yleisön kuvaa heistä, mentiin pahasti metsään.

Morsiuskimppu

2011-11-03T08:47:00.005+02:00

Ennen raskaaksi tulemista ajattelin, että raskausaikana teen tulevalle vauvalle vaikka mitä. Vähintäänkin ompelen hauskoja bodyja ja neulon villasukkia ja nuttuja.

En ole tehnyt vielä mitään.

Viime aikaiset käsityöt ovat painottuneet aikuisten villasukkiin, mutta sain tehtyä tilauksesta myös yhden morsiuskimpun! Ystäväni meni naimisiin lokakuussa ja tilasi heittokimpuksi kimpun, jossa olisi kankaisia kukkia ja kimpun värit olisivat musta ja vihreä, sekä mukana piti olla pitsiä. Minulla ei ollut päässäni mitään visiota kimpusta. Lopulta päädyin toteuttamaan kimpun näin:

- Hankin Tiimarista kartion muotoisen stryrox-palan sekä toisen pyöreän styrox-palan. Viilasin pyöreästä palasta pohjan irti niin, että sain liimattua sen kiinni kartionmuotoiseen. Liimaukset tein kuumaliimapyssyllä. Pyöreän osan päälle liimasin tumman vihreää silkkipaperia, jotta valkoinen väri ei kuultaisi läpi.

- Kukat virkkasin, koska en todellakaan osannut tehdä kankaisia kukkasia. Kukkaohjeen olen ottanut virkkauskirjasta, mutta ohjeita löytää netistä, esim. tässä. Kukkia sai tehdä aika paljon ja lopulta liimasin kukat yksitellen kuumaliimapyssyllä stryrox-palloon kiinni. Kukkien keskelle liimasin erilaisia nappeja.

- Varren ympärille laitoin mustaa silkkipaperia ja koristelin kimppua myös mustalla pitsillä. Pitsirusetin laitoin vielä vähän rumaan taitoskohtaan, mikä peitti hyvin kömpelön kohdan.

- Työtunteja kimppuun meni useita, joten aikaa vievä tämä käsityö kyllä on.

Kimpusta tuli minusta aika kiva ja morsian ei lopulta raaskinutkaan heittää kimppua, vaan piti sen morsiuskimppunaan. Livenä kimppu on ehkä sievempi kuin kuvissa, joissa se näyttää... no sellaiselta ala-asteelaisen askartelulta.

Kuulumisia

2011-10-26T12:53:00.004+03:00

Yhtenä yönä (kello nolla kaksi kaksikymmentä) heräsin itkemään yliopiston kursseja ja sitä etten valmistu i-k-i-n-ä. Jäisin vain ainaseksi ajaksi keskimääräistä korkeakoulutettummaksi tarjoilijaksi. Tulevaisuuteni yöllisessä kauhuskenaariossa oli se, että kun joku tilaa pihviä, sanon että Entrecote onkin ihanasti preesensissä ja tilattu viini maistuisi Foucaltillekin. Poikaystävä heräsi nyyhkytykseen ja sanoi, että "Sanna, tämä ei ole oikea aika murehtia näitä asioita" ja otti minut uniseen kainaloonsa. Murehdin silti ja nukahdin vasta noin kello 5. Seuraavan päivän kaoottisen lounasvuoron jälkeen opettelin mukisematta luentomonisteet ulkoa sosiaalipsykologian tenttiä varten.

Muuta ihmeempää minulle tai meille ei kuulukaan. Olen vain ollut kireä kuin viulun kieli. Ja murehtinut sitä että vauva saa istukan läpi stressihormonia, sitä että kissa on liikaa yksin, Porin paikallisliikenne ei palvele kunnolla (sinä yönä, jona valvoin, päätin myös lähettää heti aamulla palautetta Porin Linjoille ja niin myös tein seuraavan aamun väsymystokkurassa). Olen myös murehtinut sitä, että en ehdi istuttaa callunoita pihaan, en ole syönyt kalaa tällä viikolla ollenkaan ja taas sitä, että kissa on liikaa yksin. Tapetteja ei ole tilattu vieläkään eikä keittiön lattiaan tulevaa forbo-levyä.

*
Juuri kun suljin koneen lähteäkseni hammaslääkäriin, tuli soitto, että meille olisi tulossa vuokralaisia ja hammaslääkärissäkin meni hyvin! Olen käynyt hammaslääkärissä viimeksi neljä vuotta sitten, jonka jälkeen on puhjennut yksi pieni reikä, mutta silloin irrottamatta jääneet kaksi viisaudenhammasta ovat pysynyeet ehjinä! Oi oi tätä elämää!

8 asiaa

2011-10-19T08:16:00.006+03:00

Sain Suskilta tunnustuksen, jossa pitää kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.
Minun oli vaikea keksiä mitään tunnustettavaa, koska kerron niin paljon itsestäni täällä.

Pidän siitä, että voin herätä aamulla ennen kuin on valoisaa. Tuntuu, että päivä on paljon pidempi ja olen tehokkaampi, parempi ihminen, jos nousen ajoissa.

Tämä on kuitenkin ihan hölmöä, koska samalla olen viimeiset kolme vuotta yrittänyt opetella olemaan rennompi, stressaamaan vähemmän ja antamaan itselleni luvan vapaapäiviin. Se on kuitenkin kamalan vaikeaa, kun kotona on saanut periluterilaisen kasvatuksen, jossa työ menee aina vapaa-ajan ja ystävien ohelle. Mutta miten sitten jää käteen elämästä, jos tekee aina töitä?

Olen siitä harvinainen -kaveripiirissäni siis-, että tykkään lukea kirjoja hiljaisissa lukusaleissa. Minä olen juuri sellainen, joka ei kestä jos viereisellä paikalla joku naputtaa kannettavaansa (ja se naputtelu on sitä paitsi kiellettyä ennen kello 19 Linnan kurssikirjalukusalissa!).

Jännitän aika paljon kaikkea. Lukuvuoden ensimmäistä koulupäivää tai työpäivää, kuinka käyttää itsepalvelumaksupäätettä Ikeassa, kuinka toimia uudessa uimahallissa. Olen yrittänyt opetella olemaan jännittämättä ja hyväksymään, että kaikki mokaavat. Ja mitä sitten kun mokaa? Ei mitään!

Olin juuri sosiaalipsykologian tentissä
ja toivon, että pääsin kurssista läpi. Innostuin aika paljon kurssilla esitetyistä ideoista. Yksi kiinnostavimmista oli postmoderni minuus, jossa kuva- ja informaatiovirta "kyllästyttää" loputtomilla malleillaan, joista voi ammentaa minuuden. Tällöin moderni yksilöllinen, kokonainen ja eheä minä katoaa. Idea postmodernista minuudesta on esitetty Kenneth Gergenin toimesta vuonan 1991 ja minusta hänen ajatuksensa on ajankohtaisempi kuin koskaan. Olen miettinyt paljon näitä blogeja, koska näiden kautta rakennamme minuuttamme sellaiseksi kuin itse haluamme, toisaalta voimme myös ammentaa blogeista paljon sellaista, jollaisiksi haluamme itsemme rakentaa.

Minulla on aina käytössäni käytetty kännykkä. En ole vuosiin osatnut uutta. Poikaystäväni saa töiden kautta aina uuden työpuhelimen, joka siirtyy hänen jälkeensä minulle. Nyt käytössäni on tosin pikkuveljen vanha puhelin, joka on hieno kosketusnäytöllinen ja siihen saa ladattua musiikkia.

Teknologiassa olen maailman surkein. Olen oikea teknologian dinosaurus. Todennäköisesti olen maailman tai ainakin oman kaveripiirini viimeinen ihminen, joka hankki spotifyn.

Dinosauruksista puheen ollen, näin 9-vuotiaana elokuvan Jurassik Park, jonka jälkeen haaveni 15-vuotiaaksi saakka oli lähteä opiskelemaan arkeologiaa (myöhemmin kuulin, että arkeologit eivät tutki dinosaurusten luita). Haaveeni torppasi yläasteen opo, jonka mielestä unelma-ammattini oli järjetön ja näytti minulle tilaston työttömistä arkeologeista. Myöhemmin olen tajunnut, että historiasta valmistuneiden työttömyysluvut ovat luultavasti korkeammat. Ylimääräisenä tunnustuksena kerron vielä, että Frendeistä symppasin aina Rossia, joka voisi olla melkein alter egoni.

Kehotan kaikkia halukkaita tarttumaan tunnustukseen ja tunnustamaan kommenttilaatikkooni, että on omassa blogissaan tunnustamassa asioita!

Iltapäivä Toscanassa

2011-10-16T21:23:00.006+03:00

Pidän illoista, kun olen yksin kotona, kudon sukkaa ja syön karkkeja katsoen elokuvaa, jota mies ei ikinä suostuisi vuokraamaan. Tällä kertaa vuokrasin elokuvan Iltapäivä Toscanassa. Olin lukenut elokuvasta ylistäviä arvioita lehdistä ja kaiken lisäksi siinä näyttelee yksi lempinäyttelijättäristäni, Juliette Binoche, jota olen fanittanut aina Husaari katolla-elokuvasta saakka.

Elokuva Iltapäivä Toscanassa kertoo yhdestä kauniista iltapäivästä, jolloin taidegalleristi Ellen ja kirjailija James tapaavat Jamesin uuden teoksen myötä. James väittää taidemaailmaan sijoittuvassa teoksessaan, että kopio voi olla aivan yhtä hyvä kuin aito. Tässä on lähtökohta ja näkökulma tarinalle, joka kantaa läpi koko elokuvan.

Ellen on henkilönä romantikko, joka ihastuu kirjailijaan jo etukäteen. James taas on käytännönläheinen ja hieman jähmeä hahmo. Asetelma on otollinen mille tahansa suhteelle, myös aidolle kopiolle pitkästä liitosta!

Ellenin on tarkoitus haastatella Jamesia kirjan tiimoilta ja yhdessä he ajavat pieneen italialaiseen kylään, jossa he alun flirtin jälkeen alkavat käyttäytyä kuin aviopari. Alussa ilmassa on ihastusta, mutta pian pari alkaa käyttäytyä kuin olisi ollut naimisissa vuosia. Kumpikin tuo oman turhautumisensa esiin. Ellen näyttää pettymyksensä suhteen suuriin odotuksiin, James taas vaikuttaa siltä, kuin suhteeseen ei olisi alun perin täysin uskonutkaan. Kylässä koko asetelma menee nurin, James ei ehkä enää uskokaan aitoon kopioon, on hämillään siitä mitä ihmettä tapahtuu, on valmis laittamaan leikin kesken kyllästyttyään, Ellen taas olisi valmis jatkamaan. Kopio tuntuu Ellenista aivan aidolta ja yhtä arvokkaalta kuin alkuperäinen.

Elokuva jättää loputtuaan hämmennyksen En tiedä mitä ajattelisin elokuvasta. Ennen nukkumaan menoa olin sitä mieltä, että elokuva oli tavallaan hirveän riemastuttava, mutta toisaalta loputtoman tylsä. Herkullista oli, että kun on seurustellut kahdeksan vuotta saman miehen kanssa, tunnistaa hyvin pääparin riitojen aiheet. Tunnistaa myös alun hullaantumisen ja sen, kuinka nainen haluaisi jatkaa alun hullaantumista ikään kuin kopiona etsien yhä uudelleen aidon tunteen rippeitä kuvitteellisen hääyön hotellista, mutta mies ei jaksa. Mies on tyytyväinen kopioon, siihen että kaikkia niitä pieniä hienoja aitoja alun piirteitä ei enää ole. Toisaalta elokuva oli siis myös tavattoman tylsä. Niin tylsä, että kävin välillä keittämässä teetä painamatta "pause"-nappia ja hakemassa lisää lankaa toisesta huoneesta. Elokuvan jatkuva keskustelu, kun mitään ei oikein tapahdu kyllästytti minua. Ymmärsin elokuvan hienouden oikeastaan vasta seuraavana aamuna levittäessäni shampoota hiuksiini. Iltapäivä Toscanassa vaatisi toisen katsomiskerran, mutta luulen, että odotan jonkin aikaa. Siihen saakka vuokrataan miehen kanssa taas komedioita, joita ei mieti enää aamupesulla.

Kuva on sivulta.

Säädyllinen murhenäytelmä

2011-10-11T20:05:00.006+03:00

Muistan kohun Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän uudelleen julkaisusta 1990-luvulta ja erityisesti hälinän elokuvasovituksesta, jossa miespääosaa esitti Ville Virtanen. Elokuvaa en kuitenkaan ole nähnyt lukuun ottamatta muutamia otoksia, kun surffailin kolmen kanavan kesken teininä. Säädyllinen murhenäytelmä on kuitenkin kiinnostanut minua kovasti ja olen yrittänytkin aloittaa teoksen pari kertaa, mutta lukuyritys on aina jäänyt kahdelle ensimmäiselle sivulle. En oikein tiedä miksi olen lopettanut teoksen kesken, alku ei ole ollenkaan tylsä. Ehkä olen pelästynyt lähes 500 sivua tai en ole vain ollut oikealla lukutuulella.

Alkuun kerrottakoon, että Hämäläisen pääteoksena pidetty Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin vuonna 1941, mutta teos joutui sensuurin kohteeksi, sillä se käsittelee hyvin suoraan muun muassa Hitleria ja homoseksuaalisuutta. Sensuroidut kappaleet julkaistiin uudelleen vasta 1990-luvulla. Teos on kohuttu myös siksi, että sen päähenkilöiden esikuvat ovat helposti tunnistettavia julkisuuden henkilöitä. Silkasta uteliaisuudesta kirjan siis voisi suositella lukemaan, sillä se tarjoaa oivan kurkistusreiän sivistyneistön perhe-elämään, mutta teosta voin suositella myös puhtaasti sen kirjallisten ansioiden vuoksi.

Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa kahden sisaruksen elämää noin vuoden ajan. Sisaruksista Tauno-veli on arkeologian tohtori, moraalin tuntoinen mies, joka on naimisissa hillityn Elisabethin kanssa. Parilla on kaksi lasta, joista vanhemman heräämistä murrosikään ja seksuaalisuuteen teoksessa kuvataan aika raikkaasti ja uhmakkaasti. Tohtorin sisar Naimi taas on eronnut miehestään parikymmentä vuotta sitten petoksen vuoksi. Sisarusten elämä on hyvin rajoitettua. Naimi sulkeutuu vanhan rakkauden muistoihinsa ja ikään kuin kuivettuu kasaan, Tauno taas ei edes tiedä olleensa horroksessa ennen kuin kokee heräämiseen niin henkisesti kuin seksuaalisestikin rakastumalla haavekuvaansa naapurin palvelustytöstä.

En aio kertoa juonesta enempää, mutta se kuvaa säälimättömällä tavalla sivistyneistön ihmisiä, leikkii ajatuksella yhteiskuntaihmisestä. Lauri Viljanen on kirjoittanut Helsingin Sanomiin arvostelun teoksesta 20.4.1941, mutta ei ole antanut korkeaa tunnustusta Hämäläisen mieshahmoille. Mielestäni taas niin Tauno kuin Naimin mies Artur ovat iholle tulevia henkilöitä. Taunon herääminen on tuskaista ja hirveän kaunista, herkkää. Artur taas on narsismissaan luotaan työntävä, mutta hyvin todellisen tuntuinen. Pidin myös Elisabethista ja Naimista, jonka tuntemukset Hämäläinen välittää erittäin elävästi.

Teos on todella runollinen ja visuaalinen ja välillä olin jo tuskastunut lukemaan sivukaupalla kuvauksia puutarhoista, jotka kuvastivat milloin erotiikkaa, vanhuutta, syntymää, kuolemaa ja nuoruutta. Kuvaukset tarkkaan lukemalla teos avautui hyvin runollisena ja metaforisena. Myönnän kuitenkin kiirehtineeni aika ajoin eteenpäin, kun sadepisarat kukkien terälehdillä alkoivat kyllästyttää. Säädyllinen murhenäytelmä on sellainen, että sen lukemiseen tulee keskittyä, sillä muuten Hämäläisen taiturimainen kieli menee hukkaan. Suosittelen teosta kärsivälliselle lukijalle, mutta myös ihan kaikille, jotka haluavat sukeltaa 1930-luvun suomalaisen sivistyneistön perhe-elämään.

2011-10-11T13:18:00.003+03:00

Tänään soitti nainen mielipidefirmasta ja kyseli ajatuksiani Porista. Kysymykset olivat vähän hoopoja. Vastausvaihtoehdotkin sellaisia, ettei mitään negatiivista kuvaa vain millään rakentuisi kaupungin asumisoloista ja ympäristöjärjestelyistä. Olisi tehnyt mieli vuodattaa avoimella lomakkeella epäkohtia tästä kaupungista, kuten
-julkisesta liikenteestä (kuinka voi olla, että kun asumme noin neljän kilometrin päässä keskustasta, niin VIIMEINEN bussi kauppatorilta lähtee kello 17 meille päin? Ihan oikeasti!)
- palvelutarjonnasta
- työpaikoista (kuinka voi yrittää edes olla vireä ja vetovoimainen kaupunki, jos ei pysty työllistämään?)

Vaikka tämä kaikki on osaksi kiukun purkamista. Pettymystä uuteen kotikaupunkiin.

Eilen allekirjoitin vuokratoimeksiantosopimuksen Tampereen kodista ja ehkä ihan pian asunnossa asuu joku muu. Teki mieli lisätä toimeksiantoon kohtia, joissa toivon vuokralaisen osaavan arvostaa 30-luvun funkkistyyliä, vaalivan tapetteja ja ehdottomasti rakastavan asuntoa sydämensä pohjasta. Kun vuokranvälittäjä lopulta paperit kainalossaan poistui ovesta ensin kehuttuaan kotiamme todella viihtyisäksi ja hyväkuntoiseksi, purskahdin itkuun, keitin kahvia nikotellen ja istuin hiljaa ruokapöydässä. Keräsin käsilaukun sohvalta ja kävelin läpi sateisen keskustan rautatieasemalle ehtiäkseni Porin junaan.

Porissa oli harmaata ja sateista eikä tämän hetkinen tilanne täällä houkuta. Viikonloppuna Porin kodissa purettiin alakerrasta laminaatit ja vanhat keittiökaapistot (tyylillisesti samanlaiset kuin Muutama hetki-blogin keittiössä, joka on myös menossa remonttiin). Viikonloppuna huomattiin myös vesivahinko, kun talon vanhat putket ovat pettäneet. Olohuoneen kattoon ilmestyi kummallisia läikkiä, jotka osoittautuivat yläkerran keittiön aiheuttamiksi.

Muuten kaikki on ok.
Vähän nolottaa, että Pori sai tyytyväisyyskyselyssä minulta luvattoman huonot pisteet.

Tori!

2011-09-30T10:18:00.002+03:00

En ole tehnyt tänään vielä mitään. Pessyt koneellisen pyykkiä, keittänyt kahvia, istunut tietokoneella ja kuunnellut Toria.

On sellaisia päiviä, kun ei melkein halua lähteä töihin, kun haluaisi vain kuunnella sitä yhtä levyä tai uutta lempibiisiä. Jos lopulta kykenee irrottautumaan, sitä vain hyräilee viimeistä biisiä mielessään koko matkan. Ja aloittaa levyn kuuntelun uudelleen kun pääsee kotiin.

Olen elänyt Tori Amosin Night of hunters-konsertin jälkimainingeissa kaksi päivää. Olen katsonut koko aamun Youtubea ja hymyillyt, kelannut läpi elämääni Torin mukana.
Tuota kappaletta kuuntelin silloin kun en öisin saanut unta ensimmäisen asuntoni lattialla.
Tuota kappaletta kuuntelin silloin kun olin rakastunut siihen yhteen.

Omat suosikkini oli tietenkin Silent all these years. Voi Tori ja punaiset hiuksesi!

Pyörämatkalla koettua

2011-09-27T12:20:00.004+03:00

Tiedättekö sen hetken

kun pyöräilee kauppaan räkäposkella silloin kun itkettää ja murettaa se ettei ikinä valmistu

että ei ole töitä kunnolla

ja ne työt on sellaisia, joita viisivuotiset opinnot eivät varsinaisesti vastaa

että ei ole talvitakkia eikä syystakkikaan ole mennyt aikoihin kiinni

maailmankaikkeus toteaa että juuri sinulla ei ole mitään erityistä annettavaa

Ja juuri kun on ajatellut, että kaikki kyllä selviää ja näytän maailmankaikkeudelle, mutta samalla pohtii että onko mulla nyt varaa ostaa täältä hyperautomarketista jauhelihaa ja kissanruokaa
niin näkee entisen poikaystävänsä (sen johon oli ylimaallisen rakastunut, mutta jonka suhteen kuitenkin ryssi) julisteessa, jossa on kansakunnan ykköskulttuurivaikuttajia ja SE puhumassa muun muassa ESIKOISKIRJASTAAN. Silloin maailma potkii päähän ja lujaa.

Näytän sinulle MAAILMANKAIKKEUS!
Joo ja kirjoitan kirjankin.

OLoHuOnE

2011-09-27T08:56:00.005+03:00

Vietin pitkän viikonlopun Tampereella, jossa oli syksyisen kylmää. Isälläni on tapana sanoa, että meri lämmittää rannikolla syksyisin pidempään ja minä uskon häntä. Porissa voi kulkea vielä takki auki ja villeinä hetkinä jättää sukat kotiin.
Tampereen kylmyys oli hiipinyt kiviseiniin saakka; kodissakin oli koleaa, kun lämmityksiä ei ollut laitettu päälle ja kesällä auki jääneistä tuuletusluukuista veti niin, että sohvalla paleli.

Tampereella oli kuitenkin ihanaa, vaikka minua vaivaakin koko ajan kasvava romanttisuus punatiilikaupunkia kohtaan. Lauantaina oli ystävän polttarit, jossa ei kuljettu noloissa vaatteissa ympäri kaupunkia eikä oltu räkäkännissä. Sen sijaan käytiin tanssimassa burleskia, syötiin, saunottiin, puhuttiin parisuhteesta, lapsista ja onnellisuudesta. Sunnuntaina nukuin pitkään ja kannoin poikaystävän kanssa muuttolaatikoita autoon. Kirjoja oli monta laatikollista, muuta ei mukaan hädin tuskin mahtunutkaan. Sunnuntain kääntyessä iltapäiväksi bongasin monta muotibloggaria ja h.i.p.s.t.e.r.i.ä DesignTorilta. Torilla näin myös enemmän tuttuja kuin Porissa keskimääräisenä päivänä ja kaihoni kasvoi. Torilta ostin kotiin Kaunisteen keittiöpyyhkeen ja TitiMadamin rintakorun. Illalla käperryin kylmälle sohvalle ja katsoin Vuosi elämästä- elokuvan, jonka merkitys avautui pikku hiljaa, viimeistään maanantain luennon jälkeisellä junamatkalla Poriin.
*
Tampereen kodin kylmä olohuone näyttää kuvissa tuolta. Keittiö avautuu olohuoneeseen, jossa on seinällä Kirsikkapuu-tapettia. Lattialla on aikuisuuden kynnyksellä SPR:n kirpputorilta ostettu valkoinen tuuhea matto ja toinen, pienempi, äidin kutoma räsymatto. Sohva on monta vuotta vanha, ostettu poikaystävän ja minun ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Nojatuolin olen löytänyt mummulan navetasta, sohvapöytä on äidin tädin vanha ja äidin kunnostama. Kirjahylly on Ikeasta, ikoni anopin maalaama. Vanha matkalaukku, joka toimii cd-hyllynä on mummuni vanha.

Keittiö

2011-09-23T08:38:00.006+03:00

Joka kerta kun käyn Tampereen kodissa, olen vähän sekaisin. Ensin minulla on hirveä kiire juosta kotiin ja avata ovi. Sitten harmitella lukkovaihdosta, joka on aiheuttanut sen, että ovi pitää nykäistä auki voimia käyttäen. Eteisessä tuoksuu pölyltä ja yksinäisyydeltä ja mietin Kirsi Kunnaksen runoa

Että on kylmä, sanoi talo
kun sammui lampusta valo.
Että on pimeä
kun ollaan ilman nimeä, sanoi lukossa ovi.
Ei nyt naurukaan sovi,
on tukossa joka kolo,
tyhjää täynnä koko olemassaolo!

Eteisessä seisoessa harmittaa ja kiukuttaa, katkeruuttaa Porissa asuminen. Joka kerta käydessäni Tampereella avaan huoneiden ovet, tuuletan hiukan ja laitan lamput palamaan. Keitän kahvia,istun olohuoneen sohvalla ja huokailen. Ensin vähän vielä harmittelen, että pitää muuttaa jonnekin Poriin, sitten harmittelen etäopiskelujen vaikeutta.

Tavallaan olen kuitenkin tyytyväinen, että olemme päättäneet vuokrata asunnon. Turhaan asunto on tyhjillään ja taloudellisesti koko ratkaisu on ollut hölmö. Nyt ennen kuin viemme kalusteet ja tavarat pois, kuvasin kotia. Aloitan kuvasarjan keittiöstä.

*Keittiön pöytä on Aschanin kahvilan vanha pöytä, joka on ollut vanhempieni kotona ensin ruokapöytänä 1970-luvulla, myöhemmin pihalla kukkien istutuspöytänä. Poikaystäväni hioi ja maalasi alun perin keltaisen pöydän valkoiseksi.
*Tuolit ovat Ikeasta.
*Valkoisen tarjoiluvaunun on tehnyt poikaystävä.
*Keittiön seinällä on Tapettitalon Bownet-tapettia harmaana. Lattiamateriaali on tammiparkettia.
*Iloisen värinen matto on sukulaisen kutoma.
*Keittiön kaapistot tilasimme Nettokeittiöstä kuten kodinkoneetkin. Keittiö oli hurjan halpa, mutta hintaan vaikutti se, että kokosimme keittiön itse. En suosittele kokoamista heikkohermoisille, mutta piheille remontoijille kyllä.
*Välitilan laatat ovat Pukkilan poistomallistoa. Niissä viehätti niiden tekstuuria muistuttava kuviointi.
*Valaisin on Yki Nummen Lokki. Valaisin on ollut minulla siitä asti, kun muutin kotoa.

Ruusui!

2011-09-22T13:08:00.007+03:00

Sain Suketukselta tunnustuksen. KIITOS! Olen aivan otettu tästä ja yritän nyt jatkossa tsempata bloggaamisen suhteen. Sattuneesta syystä kirjoittelu on jäänyt, mutta olen koko ajan energisempi (ja niin myös tämä vauva, joka potki koko alkuyön mahaani niin, etten saanut nukuttua) ja jaksan tehdä asioita. Tunnutuksessa pitää tunnustaa asioita ja nyt saatte tietää:

Lempiruokani:
On kaikki kotiruoka. Ehdottomia suosikkejani on keitot, perunamuusi, jogurtit (Bulgarian sitruunajogurtti on suosikkini!) ja hedelmät. Ruokavalioni on mennyt kokonaan uusiksi raskauden myötä ja kun ennen tykkäsin aika paljon pizzasta, hampurilaisista ja ranskalaisista, niin nykyään en saa enää niitä alas, mikä on tavallaan oikein hyvä asia. Sen sijaan haaveilen siskonmakkarakeitosta ja lihapullista sekä tuoreesta kurkusta!

Lempimakeinen:
On sama kuin Suketuksella eli salmiakki ja suklaa. Vaaleanpunaiset ufot salmiakkijauheella, lakritsiufot, Toblerone ja Mariannekarkit ovat huippuja! Hedelmäkarkeista en ole ikinä perustanut, mutta nekin menevät pahimmassa karkkinälässä.

Lempilukeminen:
Lempilukemiseni on jokin vähän vanhahtava kirjallisuus. Tai minusta se luonnehdinta sopii hyvin makuuni. Lempikirjani on Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Nabokovin Lolita (ikisuosikkini)ja Riikka Pulkkisen kirjat ovat myös makuuni. Pidän myös aika paljon Etelä-Amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Olen jossain murrosiän vaiheessa pakottanut itseni lukemaan klassikkokirjoja, joten luulen, että puiseva kirjamakuni, joka ei turhia levittele, johtuu murrosiän nirsoudesta. Tällä hetkellä luen Hämäläisen Säädyllistä murhenäytelmää -klassikkoa siis jälleen!

Lempipaikka käsitöille:
Rakastan junamatkoja, koska ne ovat omaa aikaa. Juuri sellaista, jolloin on itse täysin muiden vietävissä eikä itse voi vaikuttaa matkan kulkuun. Junassa (tai bussissa) on hetki omaa aikaa rauhoittua ja tehdä käsitöitä ilman että pitäisi tehdä jotain muuta (joskus myös luen romaaneja ja tenttikirjojakin kun satun sille päälle). Neulon myös aika ison lapasista ja sukista tv:n edessä, ompelun suoritan joko lattialla tai keittiön tasolla. Keittiön taso ei kyllä ole lempipaikkani.

Lempielokuvani:
Elokuvagenreni on aika laaja. Tykkään paljon Woody Allenin elokuvista, draamoista, klassikoista (murrosiässä lainasin kaikki Kielowskin elokuvat kirjastosta. Nykyään en kyllä enää pysty katsomaan niitä)... Suosikkejani on kuitenkin Amelie, Lost in Translation, The Queen ja pidin myös Kova kuin kivi-leffasta. Nykyään tosin tuntuu, että mitä kevyempi elokuva on, sitä mukavampi sitä on katsoa ja unohtaa samalla kaikki stressi ja kiire. Liian raskaita elokuvia nykyään karsastan.

Olen vähän huono jakamaan tällaisia tunnustuksia eteenpäin, mutta laitan ruusuja Millalle, Jennille ja ihan uudelle blogisuosikilleni Pinjalle.
Lisäksi haastan KAIKKI lukijat kertomaan itsestään samat asiat kommenttiboxiin!

Remontti

2011-09-20T07:43:00.003+03:00

Meillä alkaa remontti. Taas.
Juuri kun ajattelin, että ei enää yhtään sahanpuruisia sukkia. Ei stressiä. Ei listojen ja kaakeleiden valintaa. Vain soljuvaa elämää hienossa tamperelaiskodissani, jossa on uudet pinnat ja uusi kylpyhuone.

Ajattelin väärin.

Olemme kiertäneet monta keittiöliikettä ja yhtä monta rakennustarvikkeita myyvää kauppaa. Taas pitää miettiä keittiön kaapit, kylpyhuoneen kaakelit, lattiamateriaalit, listat, tapetit, pistorasioiden paikat. Eikä kyseessä ole enää kerrostalokaksio, vaan rintamamiestalo. Todellinen juoksuhaudantie.

Aloitan aina epäoleellisimmasta. Tapeteista. Olen Pihlgren&Ritolan fani ja uudet tapetit tulevat luultavasti jälleen Tapettitalosta.
Ruokahuoneeseen olen ajatellut keltapohjaista Ilo-tapettia. Olohuoneeseen joko Kirsikkapuuta tai Birger Kapiaisen Ken kiuruista kauneinta. Lastenhuoneen seinään maalamme todennäköisesti itse ruutukuvion. Makuuhuoneeseen haaveilen Kiurujen yö-tapetista. Katsotaan.
Tästä alkaa taas epätoivoiset remonttipostaukset.

Ajatuksia äitiydestä

2011-09-08T09:16:00.004+03:00

Olen hitaasti lämpeävää tyyppiä mitä tulee katkarapuihin, kasarimuotiin (en ole vielä lämmennyt), ihmisiin, omeletteihin ja Riikka Pulkkiseen (jokaisen kirjan alussa mietin, miksi tämä on niin hyvä, kunnes tajuan että SIKSI kun tää on niin hyvä) ja äitiyteen.

Minusta on tuntunut huonolta äidiltä jo nyt, kun alkuraskaus ei tuntunut vain ihanalta, vaan uuvuttavalta ja pahoinvointi hirveältä, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ahdistuin kun kyseltiin, olenko jo suunnitellut synnytykseni (miten se edes suunnitellaan? Eikö se ole asia, joka on täysin omasta itsestä riippumaton asia?), kuinka aiomme nukkua vauvan kanssa, tunnenko vauvan liikkeet jo (viikolla 10 en todellakaan tuntenut vielä mitään)? Tuntui, että minun olisi pitänyt päättää jo niin monesta asiasta, tietää kaikesta, olla superäiti.

Mutta kun minä en ole sellainen. Minulla menee aikaa sisäistää tämä muutos. Sellainen minä olen, kuljen vähän hitaalla. Ensin pohdin lähinnä sitä, kuinka se yksi saunakalja vaikutti sikiöön ennen kuin tiesin olevani raskaana ja sitä, mitä uskallan syödä, että ruoka pysyy sisällä. Pohdin olenko edes raskaana oikeasti. Sitten oli se väsymys, johon ei auttanut mikään, edes nukkuminen. Olin lähinnä vain lamaantunut ja täysin toimintakyvytön tekemään mitään. Silloin olin myös surkeimmillani ja sekaisin kaikista niistä asioista, joita olisi pitänyt jo tietää. Ei, en ollut lukenut yhtään kasvatusopasta enkä ole vieläkään, en ottanut selvää lapseni kiinalaisesta horoskoopista tai suunnitellut synnytystä, en halua tietää lapseni sukupuolta (kun sanon tämän, minua pidetään rohkeana, WTF?). Viikko sitten itkin tyynyliinan märäksi poikaystävän lohduttaessa vieressä. Olin varma, että minusta tulee surkea äiti. En näemmä ole kiinnostunut ollenkaan lapsestani. En ole ihastunut kaikkiin muutoksiin joita tapahtuu (kuten pahoinvointi ja väsymys), en ole lukenut yhtään kasvatusopasta enkä minä nyt kerta kaikkiaan vain ole ilmeisesti tarpeeksi hullaantunut tästä asiasta. Olen syönyt vuohenjuustoa ja pihvin mediumina ja näin ollen varmasti aiheuttanut lapselleni peruuttamattomia vaurioita. En ole nukkunut tarpeeksi ja lapsestani tulee rauhaton, kun äiti on aina menossa. Minusta siis on jo nyt tullut aivan hirveä äiti. Itku laantui myöhemmin illalla nyyhkytykseksi.

Sanovat, että odottavia naisia verhoaa jonkinnäköinen tila, jossa he kääntyvät sisään päin eivätkä huomaa ympärillä tapahtuvia asioita. Maailma ikään kuin sulkeutuu. Minä en sulkeutuneessa maailmassani ole vielä lukenut yhtään kasvatusopasta tai suunnitellut synnytystäni sen enempää, kuin että joskus helmikuussa se tapahtuu. Sen sijaan olen pikku hiljaa yrittänyt askel askeleelta tottua äitiyteen. Yritän syödä monipuolisesti, liikkua, nukkua kyljelläni ja välillä rauhoittua. Nykyään olen kovin hajamielinen, yhtenä aamuna meinasin unohtaa mennä töihin. Minulle tämä äitiys tulee hitaasti ja tämä hitaus tuntuu luonnolliselta. Minusta on kivaa kokeilla vatsaani ja miettiä milloin vauva on virkeimmillään, kutoa vauvannuttua hiljakseen ja miettiä, että aion rakastaa vauvaa niin, että myöhemmin se saa hyvän itsetunnon, jotta pystyy olemaan oma itsensä.

Kun seuraavaksi kysytään, olenko miettinyt miten nukutaan vauvan kanssa ja olenko suunnitellut synnytykseni, voin sanoa, että tilasin netistä itselleni äitiyshousut, niillä voin sitten kehuskella muille valmistautuneeni äitiyteen.

Hallissa

2011-09-08T08:29:00.004+03:00

Olen päättänyt aloittaa itseni kanssa uuden projektin. Kutsun sitä poriutumiseksi. Aina kun koen jotain hyvää ja positiivista Porissa, yritän kirjoittaa siitä tänne. Vähän kuin muistutuksena itselleni, että tämä on kiva paikka asua. On on.

Tällä hetkellä Porissa on menossa Lainsuojattomat-teatterifestivaali. Festivaalin ohjelma on kattava ja kansainvälinen. Itse olen joka ikinen ilta töissä enkä pääse katsomaan näytöksiä, mutta muille suosittelen teatteria.

Toinen juttu, joka Porista pitää mainita, on Kauppahalli. Lapsena käytiin äidin kanssa aina hallissa hakemassa milloin mitäkin. Silloin Porin Anttila-tavaratalo sijaitsi kauppahallin takana ja Anttilaan pääsi hyvin oikaisemaan kauppahallin takasijassa sijaitsevan bingohallin läpi. Bingohalli oli aina täynnä mummoja ja sakeaa tupakansavua. Nykyään mummoja ei ole enää niin paljon eikä sisätiloissa saa tupakoida. Nostalgiahöyryissäni päätin kuitenkin viime kesänä (2010, että nyt alan käyttämään kauppahallia normaalina ostospaikkanani, mutta halli kumisi tyhjyyttä. Joka toinen koju tuntui olevan tyhjänä enkä löytänyt niitä raaka-aineita, joita olisin kaivannut. Kauppahallille on kuitenkin tapahtunut vuodessa jotain, sillä muutama päivä sitten halli kuhisi myyjiä ja ostajia! Erityisesti suosittelen hallista Ullan pakaria ja luomupuotia. Tänäänkin aion mennä hakemaan lisäaineetonta, aidolla ruisjuurella tehtyä leipää pakarista.

Pori on jees!

Kuva kauppahallista on muuten napattu netistä.

Ei mitään uutta!

2011-09-06T14:17:00.004+03:00

Tänne ei kuulu mitään uutta.
Vatsa on kyllä hiukan kasvanut.
Hakemastani työpaikasta ei ole kuulunut mitään.
Nykyinen työni loppuu ensi maanantaina ja sen jälkeen olen tyhjän päällä.
Murehdin asiaa eilen illalla. Murehdin myös peruutettuja opintotukia.
Tänään mieli oli parempi. Vaikka olen ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni työttömänä, niin nyt pitää nauttia asiasta! Ensi viikolla ehdin vihdoinkin puolukkametsään, keittää omenahilloa ja etsimään ehkä kanttarellejakin! Sitä paitsi ehkä metsäretkeni on yhtä jännittävä kuin porkkanalla ja nauriilla!
Sen sijaan olen vähän kyllästynyt asumisjärjestelyymme. Vaikka puolustan yhteisöllisyyttä jossain määrin ja toivon, että ihmiset välittäisivät enemmän toisistaan, inhoan kyttäämistä ja sitä, kuinka pukeutumalla mustaan takkiin naapurimme tulee kysymään minulta kuka lähipiiristäni on kuollut (tämä yhtenä esimerkkinä). Ikävöin vähän kerrostaloasukkaan anonyymiyttä.

M.O.L

2011-08-29T07:51:00.005+03:00

Eilen, sopivasti ennen Hercule Poirotin tv-elokuvaa, aloin kirjoittamaan elämäni ensimmäistä hakemusta oman alani töihin. Enkä tarkoita museo- tai ravintola-alan töitä, vaikka nekin ovat oman alan töitä, vaan rohkeasti hain yliopiston kulttuuripuolen projektisihteerin paikkaa.

Projektisihteerin paikkaa hain, koska tässä yhtenä iltana (murehdin paljon yleensä iltaisin) havahduin siihen, että olen kuudenneN vuoden yliopisto-opiskelija, joka kantaa ravintolassa annoksia ja olutta pöytään 0,5l kannuissa toistaen monta kertaa päivässä samat fraasit. Ravintolan asiakkaat leimaavat minut epäammattimaiseksi ja idiootiksi, jos en muista listalla olevien viinien rypäleitä ulkoa. Minusta tarjoilu on kuitenkin ihan kivaa työtä ja olen päässyt jo pari vuotta sitten yli siitä ajatuksesta, että "nuo ei tiedä, että olen tasan opiskellut enemmän kuin ne, jotka tilaavat kypsän pihvin ranskalaisilla ja cokista, joten minulle on turha aukoa päätään". Koko asetelma on oikeastaan vähän vinoutunut (miksi ylipäätänsä kuvittelen olevani parempi ja miksi erityisesti kuvittelen olevani parempi, jos oikeasti tarjoilen vaikka minun pitäisi tehdä jotain akateemisesta työtä, mutta sen sijaan tarjoilen? Miksi toisaalta tarjoilijaa voi kohdella kuin rättiä?).

Tarjoilu on mielestäni siis kuitenkin ihan mukavaa työtä ja olen siinä ilmeisesti myös kohtalaisen hyvä, sillä asiakkaana ollut toisen ravintolan päällikkö kehotti ottamaan yhteyttä, jos joskus tarvitsen töitä. Kaikesta huolimatta, yhtenä murheen täyttämänä iltana havahduin siihen, että voin oikeasti hakea jo oman alani töitä. Tai havahduin siihen, että minun olisi korkea aika hakea niitä ja unohtaa turha vaatimattomuus. Olen kuitenkin ollut ihan maassa seminaarin jälkimainingeissa, harkinnut lopettavani yliopiston (viimeksi kaksi viikkoa sitten mietin tosissani sairaanhoitajaksi hakemista) ja murehtinut sitä, että ohjaajani mielestä työni oli huono (=pohdinnan ja sisällön kannalta olisin saanut kuulemma korkeamman arvosanan, kirjoitusvirheet ja työn rakenne kuitenkin laskivat kokonaiskuvaa).

Eilen, juuri ennen Hercule Poirotia, löysin työpaikkailmoituksen MOL:in sivuilta ja päätin hakea työtä. Tuskin pääsen edes haastatteluun, mutta ei kai koko tulevaisuus voi olla kiinni yhdestä huonosta seminaarityöstä?

Näkemiin vaan muru!

2011-08-16T09:45:00.002+03:00

Kaverini muuttaa Lontooseen muutaman viikon päästä opiskelemaan, mutta sitä ennen hänellä on läksiäiset. Niihin juhliin en ikävä kyllä pääse osallistumaan, sillä olen töissä. Halusin kuitenkin muistaa kaveriani jollain pienellä lahjalla ja päätin kutoa tumput, kun vihdoinkin olen saanut energiaa jostain. Ajatuksena on, että tumput lämmittävät Lontoon viimassa ja silloin, kun tulee koto-Suomeen katsomaan perhettä ja kavereita. Tänään tumput lähtevät postissa kohti Helsinkiä.

Pahoittelut muuten kuvasta. Olen maailman surkein kuvaaja, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä valotuksista eikä valokuvaamisesta muutenkaan mitään. Jossain lähes ammattivalokuvaajien blogissa keskusteltiin nykyisestä blogibuumista, jossa jokainen lataa nettiin ylivalottuneita, rumia kuviaan, joiden katsomisesta ei saa muuta mitään irti kuin myötähäpeää. Minä olen sellainen myötähäpeäkuvaaja, mutta eikö meilläkin ole oikeus kuvata nettiin?

Tul Porii, tääl sua vedetää pärekoris ympäri torii.

2011-08-12T09:09:00.004+03:00

Muutin pois rannikkokaupungista kun olin 15-vuotias (palatakseni vuoden päästä maitojunalla takaisin). En pitänyt kaupungin harmaista taloista, ihmisistä, joiden lempiharrastus oli haukkua toisiaan selän takana ja tai siitä miltä paperitehdas tuoksui, kun ajettiin Pohjois-Satakunnan kodista Poriin asioille(lapsena autossa huudettiin kaupunkiin saapuessa: "hyiii, kuka on piarassu?" ja naurettiin päälle "PORI!").

Nyt olen aivan avuton. En pidä kovinkaan paljon ajatuksesta, että minun pitää muuttaa tänne uudelleen asumaan pysyvästi (tai muutamaksi vuodeksi). En edelleenkään pidä torin ympärillä olevista, tylsän väristä taivasta kohti seisovista harmaista kerrostaloista. En pidä floskasta enkä siitä ettei kaupassa tervehditä. Minulla on ollut kuukauden ajan päässäni ajatus siitä, että pian palataan Tampereelle ja kotiin. Tampereella tapahtuu koko ajan: siellä on teatterikesä ja Näsinpuiston kirppis, Design-tori ja ranskalainen tori eikä täällä ole mitään sellaista. Eilen havahduin siihen, että Tampereelta on muuttanut kevään jälkeen monta kaveria pois, lähinnä Helsinkiin ja minut valtasi ihan hirveä avuttomuus. Mitä teen Tampereella yksin, jos siellä ei ole enää ketään? Ei se ole enää Tampere, kun jos ei voi mennä kahville kavereiden kanssa tai yliopiston ruokalaan syömään yhdessä. Tulin myös katkeraksi itselleni siitä, että muut pääsevät sentään eteenpäin, mutta minä jämähdän harmaaseen kaupunkiin, kaiken ulkopuolelle. Iltaisin kurkussa on kova pala ja minua kiukuttaa. Katkerana mietin muiden täydellistä elämää Tampereella Klubin strobovaloissa ja sokerisia suupieliä Pyynikin munkkikahvilassa puhumattakaan tovereista Helsingissä! Siellä ne ovat matkalla Flow-festareille nurkan taakse tai seisovat ihanassa tuulessa Senaatintorilla. Se tuuli vain kuiskailee että täällä tapahtuu kaikki ja Fazerin kahvilassa on ihania leivonnaisia. Kesällä Porissa kestää olla ja syksyllä, mutta talvella. T A L V E L L A ei mitenkään.

Olen ihan avuton tämän asian kanssa ja vähän murheissani. Toisaalta, kyllä täälläkin tapahtuu. Täällä on huippu hyvä Rakastajat-teatteri, yllättävän vilkas kulttuurielämä, perhe lähellä, meri, juna- ja bussiyhteydet Tampereelle ja Helsinkiin, yksi hyvä design-liike (myy TitiMadamia ja Kipikudetta!) ja kahvi kohtuuhintaista kuppiloissa. Lupaan antaa mahdollisuuden Porille ja olla murehtimatta. Ehkä pitäisi ajatella, että parin vuoden päästä ovet avoimena minne vain. Ja onhan meillä Tampereella oma asunto. Se on hyvä turva selustalle.

Kiitos

2011-08-09T08:22:00.003+03:00

vauvaonnitteluista! Olette ihania!

Nyt kun väsymys on alkanut pikku hiljaa hellittää, olen jaksanut taas innostua asioista, jotka mielestäni olivat ennen kivoja. Niitä asioita on ainakin vesijuoksu, luonnonjogurtin syöminen, kutominen, lenkkeily ja ompelu. Ja tietenkin kahvi, mutta niin, että joukossa on nykyään puolet maitoa (äitini sanoisi sitä maitovasikan kahviksi). Huomasin eilen aamulla, että kohta alkaa yliopistokin enkä ole ehtinyt ilmoittaa tulevista kursseista töihin. Olin vähän liian myöhään liikenteessä työvuorotoiveiden suhteen, joten ensimmäinen periodi menee minun osalta vähän hukkaan, mutta oikeastaan se ei haittaa juuri nyt. Pahempi juttu oli melkein, kun säpsähdin tänä aamuna hereille ja muistin, että syyskuussa on Tori Amosin keikka enkä ole pyytänyt sitä(kään) vapaaksi. Onneksi sen ehtii vielä, joten me päästään sinne kyllä Suski! Olisi tullut itku, jos olisinkin myynyt vartaita ja cappuccinoja sinä päivänä.

Koska olen taas alkanut innostua asioista, kävin myös katsomassa ompelukoneita. Ompelukonekaupan mies sanoi, että Pfaffit ja Husqvarnat on nykyään heikkolaatuisia tai jos haluaa hyviä, niin pitää ostaa yli 500euron kone. Mies suositteli Berninan Bernette 66 -konetta, jota käytetään peruskoulun käsityötunneilla. Kone kestää ja siitä löytyy jousto-ommel. Aion ehkä haksahtaa Bernetteen.

Bebe!

2011-08-03T10:03:00.003+03:00

Toukokuusta asti olen nuokkunut kotona, bussissa, junassa, vieraiden luona, töissäkin on tehnyt mieli nuokkua. Olen ollut loputtoman väsynyt ja unohdellut asioita, joita olisi pitänyt tehdä tai suorittaa. Olin päättänyt aikaisemmin, että jos ikinä tulen raskaaksi, niin yritän syödä terveellisesti enkä anna mielihaluille valtaa, mutta yhtenä päivänä en enää voinut syödä mitään muuta kuin salaatteja ja hedelmiä. Pannulla paistetut kananmunat saivat lähtemään ulos asunnosta. Lempiherkkuuni valkosipuliin en ole voinut koskea kahteen kuukauteen ja painonikin on noussut niin paljon (nyt ruoka on alkanut maittaa vähän monipuolisemmin), etten ole vielä koskaan ollut näin painava (kesäkuisella Tallinnan matkalla ainoa, mitä pystyin syömään oli Hesburgerin vaatimattomin hampurilainen. Hävetti mennä Tallinnaan syömään Hesburgerissa). Kaiken syy on pieni astronautti mahassa.

Se on ihanaa ja jännittävää, vähän itkettävääkin ja loputtoman väsyttävää. Ultraäänessä mahassa pyöri pieni tyyppi, joka heilutti käsiään ja jalkojaan ja potki mahaani (sitä en kyllä vielä tunne). Aika uskomatonta, että meille tulee vauva!

Haaste

2011-08-03T09:53:00.003+03:00

Suskilla oli blogissaan Eniten minua kiinnostaa tie haaste, johon sai tarttua kaikki blogin lukijat. Koska minua ei ole kukaan vielä haastanut, haluan tarttua tähän blogihaasteeseen, koska joku on melkein huomioinut blogini.

* Kysymys 1:
Lempiväri?

Minulla on monta lempiväriä; punainen, vihreä, musta ja vaaleanpunainen. Olen alkanut myös lämmetä keltaiselle, vaikka se ei ainakaan vaatevärinä sovi minulle.

* Kysymys 2:
Paikka, jossa haluaisin käydä?

Olen ehtinyt toteuttaa aika monta haavettani, mutta vielä on käymättä Japanissa, Barcelonassa, Skotlannissa, Jerusalemissa ja Pariisissa.

* Kysymys 3:
Lempiruoka?

Tykkään lähes kaikesta kotiruuasta. Nykyään minusta tosin on tullut nirso, mutta toivon, että ruokahaluni palautuu kohta ennalleen. Ravintolassa syödessä en tykkää mistään monen kombon yhdistelmistä, vaan puhtaista raaka-aineista tehdystä ruuasta, josta pystyy erottamaan sen, mistä ruoka on alunperin tehty.

Haasteeseen voi osallistua kaikki lukijani! Kertokaa, jos tartutte haasteeseen!

Unta

2011-07-24T12:05:00.003+03:00

Lempiharrastukseni on tätä nykyä nukkuminen. Se on ihaninta mitä tiedän. Yleensä nukahdan töiden jälkeen sohvalle, josta kömmin aamuyöllä sänkyyn peiton alle. Ja millaisia unia oikein näenkään nykyään! Viime yönä uneksin Göteborgista ja koiranpennuista, jotka muuttuivat yhtäkkiä kissoiksi ja vieraan miehen suutelemisesta ATK-luokassa päälläni mummomalliset rintaliivit eikä minua nolottanut ollenkaan. Unessa päätin, että "Antaa mennä! Ihan sama millaiset rintaliivit minulla on!".

Nukkumisen lisäksi aktiviteettinani on ollut kummastella suomalaisten ravintolakäyttäytymistä. Suomalaiset eivät tule ravintolaan seurustelemaan, vaan täyttämään vatsansa. Suomalaisten maha alkaa kurnia yleensä perjantaina tai lauantaina kello 18 ja silloin kaikki päättävät lähteä Mariskooleilla ja Sotkan sohvilla sisustetuista kodeistaan ravinteliin. Hälytyskellot eivät soi, vaikka ravintola on ääriään myöten täynnä ja istumapaikkaakin saa odottaa tovin. Kun tarjoilija sanoo, että nyt on ruuhkaa, ruokaa joutuu odottamaan 45-60minuuttia, niin suomalainen nyökkää ja sanoo, että "ei haittaa" tai nakkelee niskojaan ja mutisee, että taitaa vaihtaa paikkaa (ja se on hyvä, että lähtee rehdisti muualle, mutta missä ravintolassa ei lauantai-iltana saa odottaa annosta?). Ne, joita ei ole haitannut, alkavat puolen tunnin päästä valittamaan kun annosta ei tule ja jotkut haistattelemaan. Kun ruoka tulee, se hotkitaan ja lähdetään kiukutellen kotiin. Silloin tekisi mieleni sanoa, että ravintola ei ole pikaruokala ja annokset tehdään itse, jokainen pihvi paistetaan itse eikä ne tule mistään lämpökaapista, oikean ruuan valmistuksessa menee aikaa ja sitä aikaa menee sitä enemmän, mitä ruuhkaisempaa on. Eikä henkilökuntakaan nauti, kun kaikilla on paha mieli eikä itse ehdi juomaan vettä helteestä huolimatta saatikka vessaan.

Sellaisia asioita olen vain nyt pohtinut.

Parantuminen

2011-07-11T09:57:00.003+03:00

Olen selkeästi parantumassa. Parantumisen merkkejä ovat olleet
- tänä aamuna tilattu Surrur-kirja.
- kirjasta virinnyt into ommella heti jotain.
- se, että tänään aion mennä töihin.

Sain eilen luettua Kjell Westön Älä käy yöhön yksin -kirjan. Tykkäsin, vaikka aluksi olinkin hiukan pitkästynyt. Kirjasta myöhemmin enemmän, sillä nyt minun pitää sulatella sitä hetki. Ja vähän kyynelehtiäkin.

Vietin kesän 2002 Lontoossa. Tämä laulu on ehkä eräänlainen sen elämänjakson tunnari. Biisin julkaisusta on 11 vuotta enkä voi uskoa, että aika kulkee niin nopeasti. Olen Westön jälkimainingeissa sentimentaalisella tuulella ja murehdin sitä, että etten ole ehtinyt tehdä tarpeeksi asioita ja sitten mieleen tulee kuvia Lontoosta ja pienistä pubeista. Kuvia, joissa istutaan kaverini kanssa Angelin kaupunginosan torilla 18-vuotiaan itsevarmuudella ja podetaan krapulaa, kun ohi kävelee Elvikseksi pukeutunut mies. Samaan aikaan toinen kaveri on töissä pubissa, jossa käy joskus asiakkaana Annie Lennoxin aviomies ja Suosikin maailma on hetken lähempänä kuin koskaan.

Saikulla

2011-07-09T12:36:00.002+03:00

Syvälle juurtunut kotikasvatukseni, jossa korostuu erityisesti luterilainen työetiikka, on antanut vähän peräksi ja myönnän, että sairasloma tuli tarpeeseen. Eilen en jaksanut pysyä pystyssä viittätoista minuuttia kauempaa ja illalla korkeaksi kohonnut kuume teki veltoksi. Koko näin omituisia unia ja heräsin välillä hiukset hikisenä. Eilen nukuin, nukuin ja nukuin, mutta tänään en jostain syystä ole kyennyt torkahtamaan. Olen lukenut aamusta saakka ja vielä romaania. Veikkaan, että olen päässyt Lutherin kanssa jonkinnäköiseen sopimukseen sairasloman viettämisestä. Jo oli aikakin.

Hävettää

2011-07-08T10:22:00.002+03:00

Jäin sairaslomalle tänään. Eilen oli vähän lämpöä (37,4), mutta olin silti töissä. Yöllä en saanut unta tukkoisen nenän takia ja näin kun hämärä vaihtui nopeasti valoisaan kesäaamuun. Aamulla lääkäri kirjoitti pari päivää saikkua. Olen jo syönyt kaksi antibioottikuuria puolentoista kuukauden sisään, mutta sairaslomalla en ole ollut.

Hävettää tämä sairasloma. En osaa pyytää sellaista enkä varsinkaan olla sairaslomalla. Koko ajan vaivaa paha omatunto siitä, että muut joutuvat tekemään vuoroni ja kuinka työni kasaantuvat muiden harteille. Sairaslomalla on vaikeaa edes nukkua, kun se tuntuu laiskottelulta, mutta mitään kotitöitä ei jaksa tehdä eikä moraali edes antaisi lupaa: sairaslomalla kun pitäisi levätä. Hankalaa on ihmisen elo.

HuRaA!

2011-07-07T09:03:00.003+03:00

Eilen loppui työt museolla. Jäin vielä -palkattomaan- ylityöhön puoli seitsemään asti alkuillasta, että sain projektini aherrettua loppuun. Vaikka olenkin hirmu tyytyväinen, että sain oman alan haasteellisia töitä, niin olen myös tyytyväinen, että työt ovat tämän kesän osalta loppu. Olen ollut osaksi tietämättäni aivan ahdistunut ja stressaantunut ja öisin herännyt kummallisiin uniin. Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen hyvin ja lähes heräämättä. Tänä aamuna heräsinkin paljon tyytyväisempänä ja iloisempana kuin koko kesänä. Kulttuurialan työt ovat mukavia, mutta kuten Suketus kirjoitti tässä, palkkaus on vähän surkeanlainen. Kerrottakoon, etten minäkään saa palkkaa kuin kolminumeroisen summan kuukaudessa, vaikka olen töissä 7,5 tuntia viitenä päivänä viikossa.

Tänään alkaa kuitenkin työt ravintolassa, jonne vaihdan näin simultaanisti kulttuuripuolelta. En voi uskoa, että sanon tätä ääneen, mutta olo on huojentunut. Tuntuu hyvältä, että pääsen tekemään työtä, jota ei tarvitse murehtia kotona kun kävelen ravintolan takaovesta ulos yömyöhällä. Myös vuorotyö tuntuu nyt varsin houkuttelevalta: vapaat aamut ja lupa valvoa yömyöhään vaikka ommellen. Jipii kesä! Vihdoinkin pääsen nauttimaan siitä. Täältä tullaan maauimala ja romaanit.

Profiilissani...

2011-06-20T21:48:00.001+03:00

... Facebookissa voisi lukea

"moi moi yliopisto".

Tai ainakin joulun jälkeen. Ihanaa saada aikaa kelailla ajatuksia ja miettiä mitä tehdä seuraavaksi?

Porinaa

2011-06-14T18:50:00.003+03:00

Minulla on kertakaikkisen kumma suhde kotikaupunkiini. Tai ehkä kaikilla on samanlainen suhde omaan kotipaikkaansa? Tavallaan pidän siitä, että mikään ei tule täällä yllätyksenä; aina tuulee vastatuuleen, jokiranta autioituu jazzien jälkeen ja maauimalassa on jono jäähallille saakka hellepäivinä. Keskustan Eetun aukiolla samat vanhat papat istuvat vuodesta toiseen ja juovat paperimukeista kahvia, spurgut sytyttävät itse käärimiään sätkiä Maire Gullichsenin patsaan vierellä.

Siitä mistä en pidä, on yliopistokeskuksen ruokala. Ruokalassa Pori tiivistyy yhteen tilaan kun tutut hahmot yläasteen köksän tunnilta kävelevät vastaan salaattitiskillä. Mietin, että tuolta tuo siis näyttää aikuisena. Ruokalasta lähtiessä marisen aina itsekseni ja vannon seuraavana päivänä ottavani eväät mukaan. Ja sitten olen taas seuraavana päivänä ruokalassa ostamassa 2,50euron hintaista lounasta ja nyökkäilen puolitutuille pohtien "että ajatteleeko nuo, että tuokaan ei ole tästä kaupungista päässyt mihinkään lähtemään?". Iltalenkillä hikiverkkareissaan sitä törmää ihmisiin, jotka on jo unohtanut eikä enää välittäisi tunteakaan. Keskustan ruokakaupoista on turha etsiä Clipperin teetä. Mikkolan ostosalueen järkyttävän kokoisesta Prismasta sitä saattaisi kyllä löytyä. Ja Satakunnan Kansan tekstaripalstaa en jaksa edes lukea tai päivä menee pilalle alkuunsa! Maakunnan johtava sanomalehti on kutistunut puoleen siitä mitä se ennen oli, vain tekstaripalsta on kasvanut. Se on puolet isompi kuin Aamulehdessä. Ja mukana joka päivä. Miten voikin olla niin paljon naristavaa Satakunnassa?

Puuh.

Kuvissa Porin Puuvillatehdas (nykyinen yliopistokeskus), Eteläranta ja maauimala. Kaikki kuvat googlen kuvapalvelun kautta.

Hirtehistä huumoria

2011-06-10T17:48:00.002+03:00

Porilaista elämänmenoa! "Vanha hautausmaa ja Varaosapankki" - kyltit Porin kaupunginsairaalan vieressä jaksavat aina huvittaa, kun kulkee ohi.

Mielentila on Pori

2011-06-03T21:40:00.004+03:00

Olen käynyt kuvassa näkyvässä rakennuksessa lukion. Aika hieno rakennus vai mitä? Pori ei ole vain harmaa ja tylsä, vaan vaaleanpunainen ja rustiikkinen. Ja vihreä. Kuvan puiston ohi kuljin lukioon joka päivä.

Pyysin tänään elämäni ensimmäistä kertaa kesälomaa. Jännitin koko päivän niin, etten melkein kyennyt keskittymään töihin. Pohdin ja mietin, että kuinka sitä lomaa kysytään? Sanat tulivat kurkusta yllättän helposti eikä maailma kaatunut niskaan. Nyt minulla on viikon loma ja silloin me aiotaan ajella pohjanmaalle telttailemaan. Elämäni e-n-s-i-m-m-ä-i-n-e-n kesäloma.

Olen kypsytellyt päätöstä yliopiston keskeyttämisestä vähäksi aikaa ja se tuntuu hyvältä. Aion vielä maistella asiaa. Tänään aktuaarinkansliasta saapunut kirje ylioppilaskunnan maksusta voi jäädä minulta maksamatta. Mutta mistä löydän töitä syksyksi?

Kalapäivä.

2011-05-29T17:19:00.004+03:00

Kun olin lapsi, isäni oli hurahtanut kalastukseen. Isä kalasti aina, kun se oli mahdollista. Talvellakin kalastettiin ja ajettiin meren jäälle moottorikelkalla kokemaan verkkoja, joista isä nosteli punaisilla sormillaan mateita turkoosiin saaviin. Siskoni on saanut noista vuosista kalayliannostuksen eikä suostu syömään kalaa ollenkaan. Minä sen sijaan pidän kalasta; silakoista, kuhasta, hauesta, ahvenista, lohesta (vaikka siihen sain todellisen yliannostuksen ravintolakoulussa)ja ehdottomasta suosikistani, siiasta. Olen viettänyt tämän viikonlopun yksin kotona kirjoittamassa, mutta välillä ehdin käymään kala-apajilla Prisman kala-altaalla. Tämä kalaresepti on hyvä ja hävettävän helppo. Lohen kanssa pariksi sopii uudet perunat ja voi sekä salaatti.

AURALLA MAUSTETTU UUNILOHI

* Lohta
* Aurajuustoa
* Suolaa
* Sokeria

Laita lohi uunivuokaa ja ripottele päälle suolaa sekä ihan vähän sokeria. Hiero suola ja sokeri kevyesti kalan pintaan. Ripottele päälle aurajuustoa. Laitan lohi uuniin noin 175-200 asteeseen (its epaistan kalan aina 200 asteessa) noin puoleksi tunniksi. Paistoaika riippuu kalan paksuudesta. Kypsyyden voi testata kurkkaamalla haarukalla kalan paksuimpaan kohtaa. Jos sisällä ei ole enää oranssia lihaa, on kala kypsä.

Ps. Piti lisätä aiempaan postaukseen, mutta unohdin kirjoittaa, että olen asunut valokuvan valkoisessa talossa joskus lukioaikanani.

Jippii

2011-05-29T14:13:00.005+03:00

Pahoittelut hiljaisuudesta täällä (ja Facebookissa). Olen ollut aivan rätti, mutta tänä aamuna heräsin ensimmäisen kerran kuukauteen virkeänä eivätkä silmämunani olleet täynnä punaisia verisuonia.

Elämä Porissa on lähtenyt käyntiin varsin hektisesti. Aloitin kesätyöt ja sain heti tehtäväkseni pitää (ja valmistella) korttelikierroksen sekä 45 minuutin luennon elämästä 1800-luvun Kivi-Porissa, jonka jälkeen vannon Power Pointin nimeen. Ensimmäiset viikot töissä menivät toimistoaikojen opetteluun, seuraavien kahden viikon aikana töissä käynnin jälkeen olen korjaillut seminaarityötäni tai jos en ole korjaillut sitä, olen ajatellut seminaarityötä. Tällä hetkellä minulla on korjaamatta enää otsikot.

Olen tehnyt kyllä muutakin, kuten käynyt Reposaaressa (yksi Porin lempipaikoistani) ja Viikkarin kyläjuhlilla. Syönyt stressaantuneena liikaa Marianne-karkkeja ja saanut siitä johtuen hirveät mahakivut kuin lapsena ikään, istuttanut kukkasia pihalle (pyöräiltyäni suuttuneena ensin 5 kilometriä puutarhamyymälään).

Nyt olen taas remmissä, huomenna on korjatun seminaarityön palautus. Jipii!

Terve taas Tampere!

2011-05-03T13:46:00.003+03:00

1,5 tuntia suurin piirtein ja sitten rahtaan tavarat mukaani ja lähden kohti rannikkoa. Huomenna alkaa kesätyöt, mutta en saa vielä vapautusta yliopistosta. Pitää parannella seminaarityötä ja palauttaa se kuun loppuun mennessä (anoin lisäaikaa).

Tunteet kulkevat samaa linjaa, alakuloa. Tuntuu kuin kesät vain valuisivat aina ohi, ihan kuin minulla itselläni ei olisi niihin mitään sanavaltaa. Nytkin olen pakannut tavaroita mukaan mentaliteetilla "en tiedä koska taas sitten tulen tänne". Vaikka onhan minulla kaksi vapaa päivää viikossa. Silloin voin tulla.

Neljän kuukauden päästä olen taas täällä, kotona.

"Ihmisyys on vaikeaa, mutta sallivaa"

2011-05-02T18:40:00.004+03:00

Isäni sanoo, että hänet valtaa keväisin apatia, "on vallannut jo nuoresta asti" ja minä tunnen helpotusta: on siis muitakin, jotka surevat keväisin! Ei auta ympäröivä vihreys eikä tasan Pyynikillä lentelevät perhoset! Olen haikea.

Ja millaista surua oikein tunnen? Sellaista, johon kuuluu Rouva Bovaryn lukeminen (tunnen Emman turhautuneisuuden kerta kaikkiaan nahoissani)ja ikävää jonnekin muualle (en tiedä minne, sillä Bogotan liikenneruuhkassa olin varma ettei elämä tapahdu ainakaan 8 miljonaan hengen kaupungissa, ei ainakaan niissä turhautuneissa kortteleissa). Tänään tulin surulliseksi siitä, että annoin taskun pohjalta 40 senttiä katusoittajalle, joka kumarsi kiitokseksi. 4o sentin tähden ei kenenkään pitäisi kumartaa.

Olen uupunut ja soitan Joy Divisionia jo toista viikkoa toistolla. Iltaisin pujahdan kylmään vuoteeseen ja nukahdan kun nukahdan.

En oikein tiedä mitä haluan. Mutta tänään valitsin naurettavan helposti Ikean itsepalvelulinjastolta kuivan kaneli-omenamuffinin ja 90 sentin kahvin. Riittäköön pienet helpot valinnat hetkeksi aikaa. "Ihmisyys on vaikeaa, mutta sallivaa", se on hyvin sanottu.

2011-04-27T17:11:00.002+03:00

Huomenna aamulla niin aikaisin, etten edes jaksaisi oikeasti herätä, huristelen jo Pietariin. Minulla on uudet kengät, vielä käyttämättömät, mutta pakkaan ne mukaan. Äiti sanoisi, että hupsu tyttö, niistä tulee kuitenkin rakot kantapäihin.

Minulla on uudet kengät ja viikon päästä työskentelen jo rannikolla.

Pietarin jälkeen pohdin mitä teen yliopiston kanssa. Koko opiskeluajan mukana kulkenut pohdinta siitä, että "minä en kuulu joukkoon", "minä en osaa ajatella kuin nuo" kulminoitui seminaarissa työni kohdalla, joka on ainoa käsitellyistä, josta kukaan ei keksinyt hyvää sanottavaa. Eikö nyt jo joukosta pitäisi nousta, jos olisi mahdollisuus jatkouraan yliopistossa?

Onneksi on Pietari, uudet kengät ja ihan kohta kesä.

2011-04-26T09:07:00.001+03:00

Tänään seminaariryhmässä käsitellään tutkimukseni. Olen paniikissa jo ennakkoon. Minusta tuntuu, että minulla ei vain ole eväitä yliopistoon.

Mukavuusalueen tuolla puolen ei ole hullumpaa

2011-04-17T08:32:00.005+03:00

Joskus on kai hyvä astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Enkä tarkoita tällä sitä,että käytännössä elän mukavuusalueen ulkopuolella koko ajan: minulla on vielä seminaarityö pahasti kesken kun palautukseen on aikaa on 36 tuntia. Enkä tarkoita sitä, että unohdin äänestää ennakkovaaleissa ja käydä ostamassa ruokaa eilen eli tänään minulla on hoidettavana vielä
- ruokaostokset (eilen söin roiskeläppäpizzan päivän pääateriana, seisaaltaan keittiössä kun oli muka niin kiire, etten ehtinyt istumaan)
- äänestäminen
- työt
- seminaarityön kirjoittaminen

Mutta "ne on sivuseikkoja", kuten proseminaariohjaajani sanoi aikanaan. Tärkeää on välillä vähän irrotella!

Vaikka parisuhteeni on hyvin etäsellainen, olen kuitenkin taantunut viettämään viikonloppuiltoja yksin kotona, vaikka aivan hyvin voisin tehdä jotain, mikä sopisi paremmin 27-vuotiaalle nuorelle naiselle. Normaali lauantai-illan kliimaksini on tulla kotiin töistä kello 21, syödä jotain pikaisesti, juoda teekuppi ja nauttia suklaapatukka samalla kun katson televisiosta jotain tarpeeksi siedettävää elokuvaa.
Mutta eilen olin villi! Päästessäni töistä yhdentoista pintaan illalla, kipitin nopeasti kotiin, heitin työkassin keittiöön, vaihdoin paidan ja kipitin takaisin keskustaan katsomaan kaverin bändiä Eleanoora Rosenholmia, YKSIN. Ja miltä se tuntui?

Ei yhtään huonolta. Aika luonnolliselta ja oikeastaan jopa mukavalta! Voisin vielä luonnehtia kokemusta niin, että se on kuin kävisi yksin elokuvissa. Tosin baariympäristö on aina vähän ärsyttävä, kun ympärillä heiluu enemmän tai vähemmän humaltuneita ja joku villisti tanssiva hippi, joka tönii muita ympärillä olevia.

Mutta keikka oli mainio! Mieletöntä soitannollista tykitystä ja hyvät biisit. Jos joku on kiinnostunut bändistä, niin Eleanoora Rosenholm on Pori-rockia parhaimillaan, mukana on jäseniä muun muassa Maguar Possesta ja Veli Kurjesta. Laulujen sanoitukset tekee renessanssinero Mika Rättö. Eleanoora voi kuunnella tästä ja tästä. Videot ovat synkkiä ja teatraalisia, älkää pelästykö!

Jos Porirock kiinnostaa enemmän, ehdotonta lempilauluani tällä hetkellä voi kuunnella tästä. Laulajana niin ikään Mika Rättö itse.

Viikon päästä

2011-04-10T19:50:00.003+03:00

yliopiston kiireet ovat toivottavasti ohi ja silloin minä otan ompelukoneen esiin ja surruttelen ainakin yhdet hihat valmiiksi keskeneräiseen mekkoon.

Jos olisin oikein oikein oikein hyvä ompelija, tekisin ainakin ylläolevat.

2011-04-05T21:20:00.004+03:00

Englannintunnilla tyttö puhuu postmodernista ja käyttää marxilaista tutkimusta ohjenuorana. Lyijykynällä paksun metodikirjan sivuille on taiteiltu "love, sex, peace" ja etupuolelle "I love you babe". Hervottominta ikinä.

John Lennon sanoi että valitsi Yokon, koska taidenäyttelyssä oli kattoon kirjoitettu pienellä "yes" eikä "no".

Minusta oli parasta, että englannintunnintytön kirjassa ei lukenut "sex, drugs, rock ´n´roll". Se olisi ollut ihan liikaa.

Taidan tänä keväänä olla käynyt positiivisuuden peruskurssin ja suorittanut sen siedettävällä arvosanalla. Vai olenko sittenkin käynyt "näin hallitset stressiä kurssin"? Olen nimittäin nytkin

n a a t t i

mutta sanon silti "yes" ja minulla menee melko tasapainoisesti. Koitan koko ajan pitää itseni kasassa ja ajatellä suurin piirtein rennosti. Se auttaa paljoon. Kuten se, että pänttäämisen sijasta valitsin tänään ompelukurssin. Olen niin monta kertaa valinnut pänttäämisen ompelun sijasta, että minulla on koko kasa rästivuoroja ompelukurssille.

Tänään sain valmiiksi kesämekon. Olen vähän miettinyt että laittaisin tänne kuvia ompeluksistani.

Katsotaan, tohdinko.

Ikävä

2011-04-03T17:26:00.004+03:00

Sitä vaan lähdin kirjoittamaan, etten kestä tätä ikävää. Göteborgissa on ihan varmasti jo kevät ja kirsikkapuut kukkii kun kävelee Avenylla. Hagassa voisi ehkä jo istua ulkona kahvilla eikä Järntorgetilla jäätyisi pystyyn, kun odottaisi raitiovaunua kotiin kello 3 yöllä. Ruotsalaiset pojat on varmaan jo heittäneet romukoppaan ne merimiespipot, joita ne käytti vielä viime talvena ja näyttivät maailman ihannimmilta. Olen varma, että tyttöjen hameetkin on pidentyneet. Voi sitä Kaisan asuntoa, jonka katolla oltiin vappupiknikillä ja luettiin Miimun kanssa tenttikirjoja. Kesällä on pakko päästä Göteborgiin. Vaikka mitä siellä sitten on enää kun siellä ei ole niitä ihmisiä, joiden vuoksi Göteborg on Göteborg.

Håkan hengaa just parhailla paikoilla kaupungissa, ihan lähellä mun kevätkotia 2010!

Eat Pray Love

2011-04-03T09:27:00.007+03:00

En kerta kaikkiaan ole ajankäytön ammattilainen tai edes sen mallioppilas, mutta sen tiedän, että jos tulee töistä kotiin kello 20.00 ja makuuhuoneen nurkassa olevassa kangaskasissa odottaa läjä tenttikirjoja, on ne paras jättää seuraavaan päivään. Kurssikirjojen lukeminen iltamyöhällä tietää sitä, että uni ei tule, koska stressaa lähestyvää tenttiä ja lyhyet yöunet verottavat seuraavien päivien jaksamista. Eikä sitä paitsi vielä ole tapahtunut mitään kamalaa tai maailma loppunut jos olen perunut tentin kiireen takia. Tällä kertaa peruminen ei ole mahdollista, mutta pidän omaa jaksamista tärkeämpänä kuin numeroa 5 huonekalu- ja astiatyylien ajoittamisesta oikealle vuosisadalle.

Tiedän myös sen, että tässä mielentilassa on parasta jättää katsomatta kaikki turhan syvällinen. Ennen en voinut ymmärtää ihmisiä, jotka vuokrasivat jonkin turhanpäiväisen komedian tai Jennifer Aniston "tähdittämän" romanttisen elokuvan. Nyt ymmärrän. Stressaavan viikon jälkeen parasta on nollata ajatukset pätkällä, joka ei herätä suurempia ajatuksia eikä sen pohtiminen pitkitä unen saantia. Eilen jätin suosiolla hyllyyn sormeilemani Jane Campionin elokuvan ja maksoin kiltisti täydestä hölynpölystä, elokuvasta, joka on takuu varmasti lattea. Kyseessä oli Eat Pray Love. Elokuva ei ollut niin huono kuin odotin ja sain unen päästä hyvin kiinni. Elokuva täytti kaikki odotukseni ja hiukan ylittikin ne!

Elokuva kertoo keski-ikäisestä Lizista, joka havahtuu siihen, että elää elämää, joka ei ole häntä varten. Lizilla on kaikki mitä nykynaisen muka täytyy haluta: komea aviomies, joka toivoo lapsia ja kaunis koti, nousukiidossa oleva ura. Eräiden juhlien jälkeen Liz havahtuu tilanteeseensa. Hän ottaa avioeron nuoruuden rakkaudestaan ja lähtee maailmalle etsimään itseään. Matkan Liz aloittaa Italiasta, jossa hän opettelee italiaa ja oppii jälleen nauttimaan elämästä. Italian jälkeen Liz ottaa suunnan kohti Intiaa, josta hakee elämän tarkoitusta ja rauhaa, viimeiseksi Liz suuntaa Balille, josta hän löytää tasapainon paikallisen poppamiehen avustuksella ja myös antaa mahdollisuuden rakkaudelle.

Elokuva osuu ajan trendiin, jossa panostetaan laadukkaaseen elämään ja hidastamiseen. Juoni on omaelämäkerrallinen, mikä antaa lisäarvoa tarinalle, mutta onhan tämä asetelma kuitenkin sellainen, että tuollaisen tarinan voi kertoa vain ihminen, jolla on taskussa sen verran pätäkkää, että mahdollisuus irtiottoon tämän tasoisesti onnistuu (huomaa myös faciliteetit! Ei ole kirjailija Gilbertin tarvinnut miettiä selviämistä joka päiväisessä elämässään hienossa hotellihuoneessaan, vaan sisäsiisti pohdinta siitä "kuka oikeesti oon?" on ollut todellakin pääroolissa). Vaikka tarina on tosi, se on kuitenkin melko siirappinen ja kuvaus hemmotellun länsimaisen ihmisen oman suunnan etsinnästä.

Julia Roberts on roolissaan kuitenkin hyvä ja alan pitää hänestä, mitä vanhemmaksi Julia tulee. On pakko myöntää, että yksi syy elokuvan vuokraamiseen oli Javier Bardem. Harmi vain, että Hollywood-elokuva ei tarjoa Bardemin taidoille erityisnäyttöä. Tosin joku muu olisi voinut tehdä brasilialaisrakastajan roolin aivan överisti. Bardem sen sijaan oli hervoton!

2011-04-02T10:54:00.002+03:00

Keittiön astiat on edelleen lattialla. Eilen sain kuitenkin uuden tason ja se on hyvä. Asentajakin oli ammattilainen ja mukava. Nyt keittiönputket on tosin suljettu lavuaarin asentamisen vuoksi.

Ensi viikolla minulla ei ole aikaa odottaa tänne putkimiestä, joka ei ehkä ikinä tulekaan. Olen jo tottunut rakennusalan ohareihin. Minulla on töitä koko viikko ja illalla tenttiin luku ja seminaarityö. Sitä seuraavalla viikolla en kerta kaikkiaan ehdi odottamaan tänne jotain putkimiestä koska minulla on tentti suoritettavana ja seminaarityön kirjoittaminen ja englannin suullisen esitelmän tekeminen.

Minun kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa. Miksi joudun yksin huolehtimaan tästä paskasta?

123

2011-03-30T13:34:00.004+03:00

1,2,3 päivät kuuluu kalenterista
ja
minun elämäni täyttyy kummallisista huomioista, joita ilman mitkään päivä eivät eroaisi toisistaan.

Viime perjantaina katsoin vaivihkaa taakseni kun laitoksen tutkija latoi kaupan liukuhihnalle

samoja papuja kuin minä syön
jauhelihaa
tacoja
keräsalaattia.

Sellaisiako jos syö, niin seminaarikin valmistuu?

Sunnuntaina olin niin slmät sykkyryllä ja sokea ympäristöni suhteen, samanlainen kuin aina, että en edes huomannut kevään ensimmäisten kukkien ilmestyneen maasta. Vanha mies sanoi, että "tähän paikkaan tulee aina lumikelloja. Auringonvalo osuu lasiin ja lämmittää takana olevaa maata". En ole huomannut lumikelloja ennen enkä muinakaan keväinä. Sellainen kiire minulla on.

Tänään pakkaan taas tavaroita Poriin. Kaiken lomassa ehdin leikkiä vähän aikaa ajatuksella,
hakisinko käsi- ja taideteolliseen?

Keittiöremontti

2011-03-28T11:14:00.004+03:00

Kun keittiö on näyttänyt viikon tältä, alkaa jo harmittaa. Missä on vispilä, missä on kattila? Mistä löydän leivinjauheen?

Koko aika tämän asunnon kanssa on ollut yhtä remonttia ja viime talvena, kun putkiyhtiön miehet valuttivat vedet keittiön tasolle, niin että se halkesi, ollaan odotettu uutta tasoa. Nyt en edes jaksa puhua siitä syksyisestä putkiremontista, joka laittoi koko lattian uusiksi. Että remonttia on piisanut, sano.

Mitä tulee tähän keittiöön, niin syksyllä tilattu työmies ei tullut ikinä asentamaan levyä.

Tänä talvena tilattu työmies unohti tulla tilattuna päivänä, seuraavaksi sovittuna päivänä saapui kyllä paikalle, mutta lupasi tulla myöhemmin. Tänään oli kipeänä. Odotin kello kahdeksasta saakka aamulla.

Harmittaa tämä odottaminen, kun asioita ei tapahdu eikä voi itse jouduttaa niiden kulkemista. Muut asentajat kun pääsisivät vasta kuukauden päästä. Keittiönkaapit ovat olleet tyhjennettynä lattialle nyt runsaan viikon. Ihan kohta järjestän tavarat paikoilleen.

Kasviskaalikääryleet

2011-03-27T17:27:00.007+03:00

Olen näemmä kunnostaunut ruuanlaitossa oikein urakalla tai sitten olen tehokkaasti onnistunut välttelemään seminaarityön tekoa. En meinannut ensin edes laittaa kääryleiden ohjetta tänne, koska eilen en ollut tyytyväinen näihin, mutta tänään, kun kääryleet olivat saaneet rauhassa muhia yön yli jääkaapissa, niistä olikin tullut tosi hyviä! Eilisen mitätöivä reaktioni kääryleisiin johtui ehkä siitä, että siirapin ollessa loppu sirottelin kääryleiden päälle fariinisokeria ja laitoin sitä ehkä hiukan liikaa.

Kaalikääryleet ovat olleet herkkuruokaani varmaan aina, mutta niiden tekeminen vie aikansa ja toisinaan ei jaksa eikä huvita lähteä vääntämään jotain niin mukamas monimutkaista, vaikka oikeasti nämä ovat tosi helppoja, vaativat vain vähän viitseliäisyyttä. Ja edullisiakin nämä ovat!

Ohje on omani ja se on ehkä vähän outo, koska tein ensi kertaa näitä lihattomana versiona. Minulla on menossa pakastimen tyhjennysoperaatio kesää varten, joten täytteet selittyvät sillä.

KASVISKAALIKÄÄRYLEET

Valkokaalia
Vettä
Sieniä (mitkä tahansa sienet varmasti käy tähän, minulla oli pakkasessa suppilovahveroita ja kanttarelleja)
Sipulia
Porkkanaa
Valkosipulia
Riisiä
Raejuustoa
Suolaa
Pippuria
Rakuunaa
Voita
Fariinisokeria
Öljyä paistamiseen
Kasvisliemikuutio

Pese kaali ja irrota varovasti lehdet kaalista niin, että sinulle jää mahdollisimman isoja paloja, joihin voit kääriä täytteet myöhemmin. Voit joko tässä vaiheessa (helpointa) tai myöhemmin poistaa lehdistä nk. "ruodon" eli sen kovan kohdan kaalista.

Laita kaalin lehdet keittymään kattilaan, voit tässä vaiheessa lisätä veteen jo liemikuution (jos tahdot). Anna lehtien porista niin kauan, että ne on melkein kypsiä ja helppoja käänneltäviksi, mutta kuitenkin pysyvät hyvin kasassa. Ehkä oikea termi on aldente? Voit myös tässä välissä pestä ja kuoria porkkanat ja laittaa ne keittymään samaan veteen, niin että porkkanat hiukan pehmenevät. Kun kaalin lehdet ovat tarpeeksi pehmeitä, kaada ne vaikka lävikön läpi niin, että neste valuu pois. Älä kuitenkaan heitä kaikkea nestettä pois, sillä tarvitset sitä vielä!

Keitä toisessa kattilassa riisi kypsäksi.

Sillä aikaa kun lehdet keittyvät, voit tehdä täyteen. Jos teet samanlaisen täytteen kuin minä, niin paloittele sipuli, valkosipuli ja sienet ja paista niitä pannulla öljyssä niin, että sipuli tulee läpikuultavaksi. Jos porkkana on jo kypsää ja olet antanut sen jäähtyä hiukan, paloittele se sekaan. Laita mukaan mausteita oman makusi mukaan sekä riisit. Lopuksi kun olet jo sammuttanut lieden ja siirtänyt pannun pois hellalta, voit pyöräyttää mukaan raejuuston.

Kun kaalinlehdet ovat jäähtyneet tarpeeksi (itse kylmensin niitä lävikössä päästämällä kylmää vettä läpi) voit alkaa täyttää niitä. Asetat siis kaalinlehden päälle täytteen ja käärit sen rullalle ja asetat uuniastiaan. Kun kaikki kääryleet ovat valmiina, lisää nyt keitinvettä jonkin verran, ainakin niin että pohja peittyy ja saa olla enemmänkin. Laita pieniä voinokareita kääryleiden päälle ja vähän siirappia (ehkä pari ruokalusikallista). Paista kääryleitä n. 45min uunissa 200 asteessa.

Tarjoile kääryleet vaikka perunamuusin ja puolukkahillon kanssa.

Tässä muuten vielä muutama hyvä ohje kaalikääryleiden tekoon. Marttojen ohjeessa kehotetaan keittämään kaali kokonaisena ja irrottamaan vasta sitten lehdet. Se kuulostaa helpommalta kuin minun versioni:

Marttojen ohje
Hiukan fiinimpi ohje
Tämä ohje taas on selkeä.

En ehdi.

2011-03-26T10:27:00.004+02:00

Kuukausi aikaa rannikkokaupungille muuttoon.

Olen herännyt tänä aamuna ennen seitsemää ja tehnyt jo kaalikääryleitä ja siivonnut makuuhuonetta. Laittanut vaateläjät kaappiin ja pyyhkinyt pölyjä. Istunut sängyn reunalle ja katsellut ulos.

Aamulla en jaksanut lähteä kävelemään harmaaseen kaupunkiin, nyt kello on jo niin paljon, etten ehdi auringonpaisteeseen. Pitää mennä töihin. Minusta tuntuu että vyöryn huoneesta toiseen. Paisun ja lihakseni surkastuvat kun en ehdi tehdä mitään.

Minusta tuntuu että elämäni on koko ajan vain väliaikaista.

Olen talven Tampereella, kesän rannikkokaupungissa eikä mikään paikka tunnu kodilta.
Kun tyhjensin keittiönkaappeja keittiötason asentajaa varten, löysin tavaroita, joiden olemassa oloa en muistanut. En ehdi käyttää kaikkia tavaroitani kun en ole tarpeeksi kotona. En edes tiedä mitä minulla missäkin on, kun minulla ei ole missään omaa paikkaa.

Illalla tuli itku. Lääkäri sanoo ettei saa stressata tai ei ikinä tapahdu mitään. Kuinka paikallaan minun pitää olla että alkaa tapahtua tai saisinko alkaa kasvattaa juuria tänne? Mitä teen?

Ja kuka tätä blogia lukee?

Cracks - Viattomuuden uhrit

2011-03-25T21:57:00.004+02:00

Minulla on videovuokraamossa tapana huomata elokuvat, joiden kannet ovat jollain tavalla historialliseen draamoihin kallellaan. Historialliset draamat tosin ovat usein melko surkeita ja niitä katsoessa pyörin sohvalla ahdistuneena. Poikkeuksena on muutamat Jane Austen-filmatisoinnit, joissa on pystytty säilyttämään kirjojen huumori.

Valitsin Viattomuuden uhrit puhtaasti kansikuvan perusteella. 30-luku puree minuun aina ja toisinaan saatan sietää huonoa elokuvaa pelkän puvustuksen takia.

Viattomuuden uhrit oli jotain siltä väliltä, vaatteet ja värit olivat mahtavat, juonikin toimi, mutta silti elokuvasta puuttui jotain.

Elokuva kertoo 1930-luvun englantilaisesta sisäoppilaitoksesta jonne saapuu eteerinen espanjalainen tyttö. Tyttö, Fiamma, sekoittaa laitoksen elämän. Fiamma on kokeneempi kuin muut ja hänestä huokuu läpi elämä, joka saa muut tytöt kihisemään omassa tavallisuudessaan ja elämää pelkäävän opettajan lankeamaan.

Tarina on mainio ja elokuva herkkä. Viattomuuden uhrit on melkein kuin Kärpästen herra, mutta jotain elokuvasta silti jää uupumaan. Ehkä henkilökuvaus olisi voinut mennä syvemmälle, ehkä tarina olisi voinut olla vielä herkempi? En spoilaa elokuvaa enempää, katsokaa itse! Ja ihastelkaa puvustusta.

mun elämä

2011-03-25T19:53:00.003+02:00

Milloin arjen ja viikonlopun raja hämärtyi niin, että kaikki päivät tuntuvat arjelta?
Milloin huomasin, että minulla ei ole enää vaatteita baariin ja herään sunnuntaiaamuisin aikaisin ilman päänsärkyä?

Olen alkanut pitää aamuista, jolloin aurinko paljastaa likaiset ikkunat ja ajattelen ääneen että minun pitäisi pestä ne. Ulkona kävelee mummoja jotka pelkäävät liukastuvansa ja minä olen alkanut ostaa mämmiä.

En ehdi käymään näyttelyissä joissa haluaisin.

Olen alkanut pitää kotona olemisesta.

En halua enää kuulua facebookiin ja silti notkun siellä liikaa. Minusta on alkanut tuntua että minulle tulee pahempi mieli siellä olemisesta kuin tulisi olemattomuudesta. En halua enää liittyä yhteisöihin tai kuuluttaa pitämisistäni tai pitämättä jättämisistäni sosiaalisessafoorumissa. Silti olen kai Jörn Donnerin kaveri nyt. Jörnistä pidän.

Pyysin poikaystävää tuomaan laivalta Kanebon ripsiväriä. Sellaiseen yleellisyyteen en ole antanut ennen itselleni lupaa.

Olen myös alkanut ostaa silloin tällöin Body Shopin kalliita tuotteita. Niistä tulee ihana olo kun voi ottaa koko sormella bodybutteria kierrätetystä muovipurkista.

Olen kuunnellut Villeä niin montaa kertaa, että osaan tämän jo ulkoa. Pidän videossa ensimmäisenä näkyvän pojan kasvoista.

Purnausta

2011-03-24T12:04:00.003+02:00

Tapailin joskus vuosia sitten yhtä poikaa, joka rakasti rautateillä matkumista. Sillä pojalla oli jopa junan kuvia seinällä.

Minä taas melkein rakastin yhtä Ville Leinosen runoa, jossa kerrottiin Istanbulin junavaunuista ja vellovista tunteista, kaukorakkaudesta ja ehkä siinä mainittiin myös kristallilasit.

Pidän myös rautatierakennuksista, erityisesti niistä vanhoista. Tiesittekö, että rautatierakennukset olivat usein uuden rakennustyylin näyttäjiä paikkakunnilla?

Pidän myös siitä tsehovilaisesta tunnelmasta asemilla, kun kaikki ovat joko tulossa tai menossa.

Mutta en pidä VR:stä. Tänä aamuna päätin, että junamatkani oli viimeinen vähään aikaan. En halua matkustaa lähes kahta tuntia Helsingin lähiliikenteestä poistetuilla vaunuilla, joissa on kovat penkit ja vähän jalkatilaa ja jossa joudun istumaan ylimääräistä kun odotellaan vastaantulevaa liikennettä. Niissä junissa ei ole vessaa tai se ei ole käytössä ja konduktöörin pahoittelu asiaan on "ei auta kuin pidätellä". Pidättelin kolme tuntia. Kiitos siitä.

VR:n työntekijät taitavat olla lisäksi maailman onnettomampia ihmisiä. Tänään asiakaspalveluun soittaessani kuuntelin, kuinka rautateiden työntekijä kertoi siitä, että työntekijämäärää vähennetään, mutta työt lisääntyvät eikä niitä ehditä tekemään. Kuinka johto ei kuuntele mitä sanotaan. Minun palautteeni muuttui toisarvoiseksi työntekijän tilitykselle. Lakonisesti vastasin, että "minä en voi muuttaa työtilannettanne ja äänestän jaloillani, olen pahoillani, mutta kärsivällisyyteni loppui tänä aamuna". Mitä minun olisi pitänyt sanoa? LAKKOILKAA, mutta älkää kaatako ongelmianne asiakkaiden niskaan sen lisäksi että saamme kärsiä
jo muutenkin vaillinaisista palveluistanne. Vaikka menisi huonosti, asiat ei parane sillä että asiakkaiden pinnaa venytetään, kyllä se asioiden korjaaminen pitää lähteä sisältä. Sori vaan, mutta tänään ei ymmärrystä tipu enää yhtään.

seitsemän

2011-03-23T14:00:00.003+02:00

Eilen tuli seitsemän (7!) vuotta täyteen seurustelua. Aamulla kiukuttelin enkä meinannut mennä englannin tunnille kun suututti niin. Tavaratkin pakkasin hujan hajan repun pohjalle Porin reissua varten. Matkalla yliopistolle soitin vihaisena bussista, että "tulossa ollaan junalla ja kyllä sää tiedät koska se on Porissa kun mä olen niin monta kertaa sillä tullut" ja "hyvää 7-vuotispäivää vaan!".

Matkalla sadattelin kaukosuhdetta ja sitä että en jaksa tällaista enää yhtään kun vuodet kuluu eikä me päästä samaan kaupunkiin ja koko elämä on murusina ja palasina maailmalla eikä mihinkään voi perustaa pysyvää tukikohtaa. Kesäisin Tampereen kotiin laskeutuu pöly ja syksyisin pitää opetella uudestaan valonkatkaisimien paikat. Porissa keväällä tottuu, että taas kesän ajan tämä on mun koti ja yritän hoitaa talven aikana nuutuneet kukat kuntoon. Syksyllä nostetaan yhdessä Amatsonin lilja ja höyrykattila autoon ja huristetaan Tampereelle muuttokuormani kanssa.

Iltapäivällä Porin rautatieasemalla olin jo leppynyt. Kuudelta olin ihan tasainen kun mentiin ulos syömään. Poikaystävä sanoi istuessaan minua vastapäätä että "nää seitsemän vuotta on ollu elämäni parhaat" ja mitä siihen voi vastata takaisin kun joku sanoo jotain noin nättiä.

_____

Ravintolasta nimeltä Colorado voi sentään sanoa, että ruoka ei ollut meidän makuun. Minulle löytyi kaksi ruokavaihtoehtoa, joista valitsin kasvisfajitaksen, joka oli tulista ratatouillea vehnälätyllä (nyt jotain mielikuvitusta peliin ruokien suhteen!). Poikaystäväkään ei välittänyt suuremmin omasta burrito-annoksestaan. Tarjoilu oli hyvää eikä paikassa muuten ollut mitään vikaa.

Melkein kuin köksäntuntien juurespihvit

2011-03-21T15:21:00.003+02:00

Tällä hetkellä on menossa jonkinnäköinen terveys- ja puhtaanruuan buumi. Aamulehdessäkin oli juttu lisäaineettomista ruuista ja siitä, kuinka vaikea niitä on kaupoista löytää. En ihan täysin tajua tätä pyöritystä: jos ostaa eineksiä, niin kyllähän niissä säilöntäaineita on, että säilyisivät pidempään. Esimerkiksi eilen kun syötiin aamupalaa poikaystävän siskon luona, silmäilin pöydällä olevaa meetwurstipakettia, jonka parasta ennen päiväys oli juhannuksen jälkeen. Suomessa on suhteellisen paljon eineksiä ja puolivalmisteita kaupan hyllyillä. Viime vuonna Ruotsissa vaihdossa ollessani huomasin, että siellä kaupoissa oli aika paljon tuoretta tavaraa eikä lihat lilluneet marinadiliemissä kuten Suomessa.

En ota kantaa tähän keskusteluun sen enempää, sanon vain, että itse tekemällä saa suhteellisen "puhdasta" ja ainakin lisäaineettomampaa ruokaa. Vielä jos ruuan tekee yhdessä perheen tai kaverien kanssa, saa vielä lisäksi tärkeää yhteistä aikaa.

Tämän päiväisen ruuan tein kyllä yksin ja itselleni kun odottelin kotiin keittiötason korjaajaa, joka ei ikinä tullutkaan. Juurespihveistä tuli juuri sellaisia kuin köksän tunneilla ja ne todella maistuivat juureksilta!

PIHVIT

* 3 porkkanaa
* 2 perunaa
* pala selleriä
* puolikas sipulia
* sulatejuustoa
* vettä
* suolaa
* pippuria
* korppujauhoja
* 1 kananmuna
* vähän currya

Laita korppujauhot turpoamaan veteen ja pese ja kuori sillä aikaa juurekset, pienistä sipuli. Raasta juurekset ja sekoita korppujauho-vesiseoksen ja sipulin kanssa, sekoita mukaan vielä sulatejuustoa. Laita mukaan kananmuna ja mausteet. Muotoile pyöreähköksi ja paista pannulla.

TÄYTETYT SIENET

* isoja herkkusieniä
* herne-maissi-paprikaa
* suppilovahveroita (nämä on itse poimittuja!)
* puolikas sipuli
* 2 valkosipulinkynttä
* suolaa
* tuorejuustoa (haluamasi maku, itse käytin savuista chiliä, joka toi melkoisesti potkua ruokaan)

Pese sienet ja poista niistä kanta (Huom! jos sinulla ei ole suppilovahveroita tai muita metsäsieniä, voit pienistää herkkusienen kannan ja sekoittaa sen mukaan). Paista pannulla kevysesti pienistetyt sienet, herne-maissi-paprikat ja sipulit tilkassa öljyä. Sekoita mukaan tuorejuusto ja suola. Täytä sienet ja laita uuniin noin 20 minuutiksi. Minulla sienet oli 200 asteessa.

PAPRIKAKASTIKE

* 1 paprika
* puolikas sipulia
* 1 valkosipulin kynsi
* hiukan tomaattisosetta
* suolaa
* pippuria
* chiliä
* sokeria
* vettä
* kermaa

Pese paprika ja poista siemet. Pienistä paprika ja sipulit, heitä kasariin freesantumaan öljyssä tomaattisoseen kanssa. Kaada päälle vettä ja anna kiehua niin kauan, että paprika on kypsää. Mausta ja soseuta sauvasekoittimella niin, ettei joukossa ole sattumia. Lisää kerma.

Kastike on vähän laiskan naisen versio sellaisesta fiinistä kastikkeesta, johon tulee mm. valkoviiniä ja jossa paprika ensin keitetään niin, että siitä irtoaa kuori. En nyt alkanut poistamaan kuorta, vaan soseutin sen sekaan ja otin pahimmat sattumat pois niin, että kaadoin kastikkeen siivilän läpi kulhoon. Itse laitoin kastikkeeseen vahingossa vähän liikaa chiliä ja kastikkeesta tuli aika tujua, mutta sopi hyvin mietojen pihvien seuraksi.

Pöksylät

2011-03-21T15:20:00.007+02:00

Poikaystävästäni tuli pienen pojan eno alle kaksi viikkoa sitten. Halusin antaa pojalle jotain itse tehtyä lahjaksi ostetun vauvakirjan lisäksi. Ensin tein pienen paidan sinivalkoisesta pallokankaasta keltaisilla napeilla ja jatkoin sarjaa housuilla. Isommat housut tein jollain 1980-luvun kaavakirjalla 70 centtiselle, jotta niissä olisi kasvun varaa, mutta pöksyistä tuli hurjan isot! Tähdennyksenä pitää nyt kuitenkin sanoa, että kaavassa oli virhe kokojen osalta. Tein vielä uudet pöksyt Ottobren ohjeella ja koska keltaista kangasta ei ollut tarpeeksi, jatkoin lahkeita pallokankaalla niin että muka näyttäisi kuin lahkeet olisi käännetty niin että keltaisen kankaan alta tulee palloja! Isompien pöksylöiden aplikaatiot on omasta päästä. Minun mielestäni housuista tuli somat.

Pinaattiletut!

2011-03-21T15:18:00.005+02:00

Tässä tulee tähdenmuotoisten pinaattilettujen ohje.Pinaattiletut olivat huippuhyviä ja söin niitä ekana iltana mahan täyteen ja vähän enemmänkin :). Minulle tosin kävi pieni kömmähdys lettujen kanssa, sillä en tajunnut ostaa pakastepinaattia, jota yleisesti kaikissa ohjeissa suositeltiin. Pakastepinaatin sijaan ostin tuoretta, jota en ryöpännyt ennen käyttöä vaan pesaisin ja laitoin tehosekoittimeen 1 maitodesin kanssa (maitoa siis tulee yhteensä 5 dl, josta yhden minä sekoitin pinaatin kanssa ennakkoon). Tuoreesta pinaatista tuli kuitenkin huippuhyvä lettuja eikä työtaakka ollut yhtään isompi! Lettujen kanssa söin uunijuureksia ja itse tehtyä puolukkahilloa. Nam!

* 0,5 l maitoa

* 2 kananmunaa

* 2 dl vehnäjauhoja

* 0,5 dl ruisjauhoja

* 1 tl suolaa

* 150 g pinaattia (tarkoittaa noin yhtä pakastepussillista)

* 50 g margariinia sulatettuna

Riko kananmunien rakenne esim. vispilällä kulhossa. Lisää joukkoon maito, jauhot ja suola. Sulata margariini ja riko joukkoon. Lisää lopuksi pinaatti. Anna taikinan turvota ja paista lopulta letut pannulla joko öljyssä tai tilkassa margariinia.

Kun on tunteet

2011-03-17T08:53:00.005+02:00

Tänä aamuna kun pakkasin ruisleipää minigrip-pussiin ja etsin polvillani kontaten eväsrasiaa sekaisesta kaapista hedelmäsalaatille, se tuntui entistä vahvempana. Se tunne on tykitellyt sisälläni jo pidempään, mutta erityisesti tänä aamuna se iski vahvemmin. Nousin ylös, laskin eväsrasian keittiön tasolle ja huokaisin.

Ei enää yksiäkään keltaisten muovipussien päiviä ja ison tavaratalon hyväksikäyttöä halpaa yliopisto-opiskelijoiden työvoimaa kohtaan.

Ei enää rupuisia viikonlopputöitä, jotka vievät mehut ja antavat vähän rahaa.

Ei enää kesätöitä paikoissa, joissa ei oikeasti jaksa työskennellä.

Tai no ehkä vielä pari vuotta, jos realistisia ollaan, mutta ihan totta, tahdon VALMISTUA. Tahdon kokea kesäloman. Ja säännöllisen palkkapussin (no se ei ehkä ole realistinen tavoite pätkätöiden kultakaudella).

Päätin, että heti aamupäiväisen ompelukurssin jälkeen aion taas kirjoittaa muutaman sivun seminaarityötä ennen töihin lähtöä ja jatkaa huomenna. Ja maanantaina. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona. Torstaina ja jopa perjantaina.

Pinaattivallankumos

2011-03-16T13:49:00.005+02:00

Tein ekan kerran pinaattilettuja, ihan itse!

Niistä tuli hyviä ja makoisia, hiukan muotopuolia niin kuin minun tekeleeni aina ovat. Laitan ohjeen tähtien muotoisista letuista tänne kuvien kanssa, kun saan kameran patterin latauksesta.

En jaksanut tänään lähteä yliopistolle kirjoittamaan, vaikka usein halpa ruoka yliopistolle houkuttaakin ja minusta on tullut niin kovin laiska, etten millään muotoa jaksaisi tehdä itselleni ruokaa. Tuntuu, että kasvisruuan tekemisessä pitää olla jotenkin paljon innovatiivisempi. Tänään jäin kuitenkin kotiin ja ehdin kokkailun lisäksi pyykätäkin.

Jatkan vielä hiukan yliopiston ruuasta, sillä huomasin Voisilmäpelin Eevan kirjoittaneen juuri huonosta kouluruuasta ja komppaan häntä lähes täysin. Monena viikkona Minervassa on ollut tarjolla nuudeleita sekoitettuna pakastevihanneksiin, "aurinkoista kasvispaellaa" (=riisiä ja pari oliivia, fetaa saa etsiä peltivuuasta ikuisuuden), nuudeleita sekoitettuna pähkinöillä ja pakastevihanneksilla, "keväistä kasvisriisivuokaa". En koe, että ruoka olisi erityisen hyvää tai ravintorikasta ja viime aikoina olen todennut makujen olevan niin yksipuolisia, että pelkkä vilkaisu hopean väriseen vuokaan riittää.

Ehkä minäkin alan Eevan tapaan kulkea yliopistolla eväiden kanssa tai ainakin yritän useammin tehdä kotona ruokaa. Ainakin teen lisää pinaattilettuja ja haastan muutkin mukaan.

Saunaillan herkku

2011-03-01T19:21:00.004+02:00

Meidän taloyhtiössä järjestetään tiistaisin lenkkisauna. Koska meillä ei ole omaa saunaa asunnossa, on minusta ihanaa kerran viikossa käydä lämmittelemässä löylyissä. Tuntuu, että kaikki lihakset laukeavat jännityksestä ja lämpö menee luihin asti toisin kuin vaan suihkussa käydessä. Saunominen on myös yhteisöllistä, kun samalla voi tutustua naapureihin ja kuulla uusimmat juorut. Viime viikolla tutustuin kahteen hauskaan mummoon!

Ja tänään todellakin kaipasin saunaa väsyttävän arkistopäivän jälkeen. Arkistokäyntien jälkeen tunnen itseni aina nuutuneeksi ja tuntuu kuin minä hetkenä hyvänsä iskisi hirveä päänsärky. Sen voin sanoa, että pahinta arkistopäivän jälkeen on kaupassa käynti. Kaikki pitäisi löytyä heti eikä jaksaisi odottaa omaa vuoroa punnitsemaan vaa´alle hedelmiä. Tänään onneksi keksin helpon ruuan, jota ei paljon tarvinnut esivalmistella! Koska jääkaapissa oli tofua, päädyin tekemään tällaista saunaillan herkkua:

Saunaillan hamppari

* leipää
* tofua
* sipulia
* valkosipulia
* tomaattia
* suolakurkkua
* ketsuppia
* majoneesia (mulla oli voileipäpikkelsiä)
* yrttisuolaa
* öljyä
* salaattia

Paista pannulla tilkassa öljyä tofu ja valkosipuli. Sillä aikaa voit pestä salaatin ja pilkkoa sipulia ja tomaattia. Lämmitä hampurilaisleipää kevyesti pannulla ilman öljyä. Kun leipä on lämmennyt tarpeeksi ja tofut "kypsiä" voit koota hampparin! Hyvää ja helppoa!

Minun hamppariini tuli rouheisia ruispaloja, kun niitä sattui olemaan kotona ja muutenkin aineet oli vähän sitä mitä kaapista löytyi.

Hauskaa saunailtaa!

Kesäkurpitsa-tofupaistos

2011-02-24T13:13:00.003+02:00

Tämän reseptin idean olen vohkinut Chocochili-nimiseltä kasvisruokablogilta. Alkuperäisessä reseptissä kesäkurpitsan tilalla oli munakoisoa, mausteena timjamia (minä pistin salviaa, kun en muistanut mistä yrtistä oli kyse) ja päälle ripottelin juustoa. Munakoison kilohinnan huidellessa seitsemän euron hujakoilla päätin, että teen paistoksesta opiskelijan lompakolle sopivamman version. Omaan versiooni laitoin myös inan liian paljon kastiketta ja suosittelenkin käyttämään 2dl:n tomaattimurskatölkkiä sen ison sijaan, jonka minä kumosin paistinpannulle.

Ruuasta tuli kaikesta huolimatta oikein maukasta, mutta pääruuaksi paistos oli minulle liian heppoista, sillä nälkä oli kova. Suosittelenkin paistoksen lisukkeeksi leipää ja salaattia.

KESÄKURPITSA-TOFUPAISTOS

1 kesäkurpitsa
1 sipuli
1 paketti maustamatonta tofua (myös yrttimarinoitu käy tähän hyvin)
5 valkosipulin kynttä
2dl tomaattimurskaa
1rkl tomaattisosetta
Esim. salviaa, timjamia, persiljaa, pippuria (mausteita oman maun mukaan)
suolaa
sokeria
juustoraastetta

Leikkaa sipulit pieniksi paloiksi ja laita pannulle paistumaan tilkassa öljyä. Kun sipulit alkavat olla valmiita, lisää pienistetyt valkosipulit ja vähän ajan päästä tomaattisose, jota voi kevyesti freesata hetken pannulla, tämän jälkeen lisää tomaattimurska ja vähän vettä. Lisää haluamiasi mausteita. Itse lisään yrttien ja suolan lisäksi tomaattipohjaisiin ruokiin hiukan sokeria, sillä se pyöristää hyvin maun.

Sillä aikaa kun kastike porisee, pese kesäkurpitsa ja leikkaa se viipaileksi.

Kaada kastiketta uuniastian pohjalle (uuniastiaa kannattaa ensin vähän esilämmittää lämpimällä/kuumalla vedellä, jotta se ei halkea kuumasta kastikkeesta), lado sitten kastikkeen päälle kesäkurpitsan viipaleet ja murusta päälle tofua. Jatka kerrostamista siihen saakka kunnes aineet loppuu ja laita viimeiseksi päälle juustoraaste. Paistos kypsyy uunissa noin 45 minuutissa, minulla uunin lämpötila oli 200astetta.

27 eli kuinka ?

2011-02-19T08:54:00.005+02:00

Täytin keskiviikkona 27 vuotta. Se on mukavaa vaihtelua kahdellekymmenellekuudelle.

27-vuotispäivänäni söin Amican ruokalassa laskiaispullan - ilman tarvetta miettiä kuinka se kuuluisi oikeaoppisesti nauttia. Ilman pölysokerista kantta vai kannen kanssa? Pistelin menemään ensin kannen ja sitten vasta pullan, hillon ja kermavaahdon. Asiat ovat helppoja, kun on 27.

Torstaina en jännittänyt yhtään niin paljon seminaarissa.

Tänään olen paistanut kananmunia ja syönyt niiden kanssa työpaikalta saatua chevrea. Enkä ole miettinyt kaloreita. Taustalla on soinut Joose.

Yhtä asiaa en vain haltsaa. Sitä että oppisin elämään. Ilman turhia murheita siis.

Kotoilua

2011-02-13T12:53:00.002+02:00

Taidan olla muodin aallonharjalla tällä hetkellä enkä ole edes tietoisesti pyrkinyt siihen. KOTOilusta on tullut uusi trendijuttu, jota suitsuttaa muun muassa Anu Harkki. Suskikin on kirjoittanut kotona olemisen parhaudesta. Ja niinhän se vaan on, että kotona on ihan parasta. En millään jaksaisi lähteä mihinkään. Lukisin vaan kirjoja ja pesisin pyykkiä, tekisin ruokaa ja välillä vähän ompelisin. Ostin juuri muutaman palakankaan, joista ajattelin kehittää ainakin jonkin mekon.

Tänään tein ruuaksi tätä. Vuoka on vielä uunissa.

Que mas?

2011-02-08T17:40:00.004+02:00

Eilen vielä oikein kuplin Suomeen paluun innosta. Nyt tuntuu, että olen ollut kauemmin poissa, kuin ajattelinkaan.

Kolumbiassa nöyryytin itseäni säästelemällä superlatiiveja. En osannut sanoa kaikkeen "muy bien!", "fantastico!", "marwellous!", "GREAT!", vaan olin rehellisesti suomalainen: tykkään jos tykkään eikä siitä numeroa tarvitse tehdä. Lähtiessä sentään minäkin osasin jo suukottaa poskelle näitä, joiden kanssa lähes päivittäin kuljettiin ja kutsuvieraana erään paikallisen parin kotona osasin kehua patacones-nimisiä suupaloja "muy rico:ksi". Kaksi ja puoli viikkoa paikallisten kanssa saa suomalaisen puhumaan selvänäkin.

Tänään ruokalassa pidin kyllä siitä, että sain olla rehellisesti hiljaa, vaikka ensin katseellani hainkin joukosta tuttuja kasvoja. Lukusalin hiljaisuudesta tykkäsin ennen, mutta nyt huomasin, että siellä ei saa yskiä eikä kengän pohjista kuulua kävellessä ääntä. Kaupoissa myyjät ei tervehdi.

Ainoa, joka minulle tänään puhui, oli vaihto-oppilas atk-luokan ovella. Poika avasi oven ja sanoi "olle hyva" ja minä sanoin hymyn kanssa "kiitos". Siitä tuli hyvä mieli.

Kotona.

2011-02-07T17:03:00.004+02:00

Minun mielestäni on kivaa olla Suomessa. Poikaystäväni sanoo, että olenkin sellainen nynny, jonka mielestä missään muualla ei ole kivaa kuin Suomessa.

Se ei pidä paikkaansa. Enkä minä sitä paitsi halua että minua sanotaan nynnyksi vain sen takia, että minä tykkään sellaisista asioista kuten vaikkapa lokakuinen harmaus, kun koiranputket ovat mädäntyneet pystyyn tienvarteen ja talven läheisyys alkaa tuntua jo huoneen nurkissa. Tai että tykkään talvesta ja lumesta tai suomen kesästä ja kesämökin ummehtuneesta hajusta. Ei sellainen ole nynnyä ollenkaan!

Minusta on vain kivaa olla nyt kotona ja maata sängyssä ja lukea tenttikirjaa huonosti keskittyen. En jaksaisi lähteä mihinkään, edes lähikauppaan tai parturiin. Kaukokaipuu on selätetty toviksi.

Greenberg

2011-02-06T18:41:00.006+02:00

Kipeänä kuuluu katsoa leffoja ja nukkua. Ja minä olen nukkunut, pitkään ja hyvin, ilman pahaa omaatuntoa. 39 asteen kuume laittaa asiat arvojärjestykseen ja nyt olen kertakaikkisesti antanut itseni levätä.

Olen myös katsonut muutaman leffan, jotka poikaystäväni kiltisti vuokrasi ja tarjosi vielä pussillisen karkkeja (joita en jaksanut syödä).

Greenberg kertoo 40-kymppisestä miehestä, joka on juuri kokenut hermoromahduksen. Päästyään sairaalasta, mies menee Los Angelesiin vahtimaan veljensä taloa tämän lähdettyä lomailemaan Vietnamiin. Elokuva kertoo Greenbergin viidestä viikosta LA:ssa ja tämän neuroottisesta suhteesta veljensä assistentiin.

Välillä elokuva saa tuntemaan valtavaa myötähäpeää ja erityisesti kohtaus teinien bileistä on hervoton. Greenberg itsessään on raivostuttavan narsistinen tyyppi, joka ei huomaa tutustua parhaan ystävänsä lapseen ja jonka ainoa todellinen päivätoimi on kirjoittaa valituskirjeitä yrityksille. Elokuvan henkilöt ja tarina tuovat jollain tapaa mieleen Woody Allenin kultakauden tuotannon ja minusta Greenberg on leffana hauska ajan kuvaus 2010-luvulta. Lempielokuvakseni tästä ei ole, mutta jos kaipaa kepeähköä katsottavaa, niin Greenberg ihan oiva valinta.

Kotona ollaan!

2011-02-06T18:21:00.004+02:00

Matka Etelä-Amerikkaan oli varsin hyvä, mutta on mukava olla taas kotona. Koska kaikki lomakuvat ovat purettuna toiselle koneelle, teen myöhemmin erillisen kirjoituksen kuvineen matkasta. Nyt tyydyn vain sanomaan, että niin kylmyyttä kuin lämpöäkin riitti, ruoka oli melko rasvaista, mutta tuoreet hedelmät ihania. Ihmiset olivat ystävällisiä, tulivat jopa iholle tervehdyssuukkoineen ja minun oli aluksi vaikea sopeutua liikaan läheisyyteen. Bogota oli hieman masentava kaupunki, ehkä juuri sellainen 8 miljoonan hengen pääkaupunki kuin voi kuvitellakin, mutta kaupungin ympärillä kohoavat Andit hämmästyttivät koko ajan. Cartagena taas oli viehkeä Karibian meren rannalla oleva siirtomaa-aikainen kaupunki, jota ympäröi paksut kivimuurit. Letician lentokentällä vastaan olisi hyvin voinut kävellä kanoja tai lehmiä, niin pieni se oli ja juuri sellainen, kuin kuva Etelä-Amerikasta verkkokalvollani on. Amazonin sademetsä oli ihan kuin unesta.

Vaikka matka oli hyvä, täällä kotona arvostan toimivaa sähköä, lämmintä vettä ja turvallisuutta. Dramatiikka ei matkalla ollut sen verran kuin että Kolumbiasta lähdettäessä turvatarkastusjonossa edessäni olleen nuoren pojan tuliaiskarkit hakattiin palasiksi huumeiden salakuljetusepäilyn vuoksi ja minun vatsani kopeloitiin ulkopuolelta lentokentällä. Suomeen palattuani jouduin yöksi sairaalaan korkean kuumeen takia ja paljastamaan parin tunnin välein käsivarteni ja sormenpääni malariakokeille. Malariaa ei ollut, pelkkä virus keuhkoissa ja nyt olen jo kotona, hiukan kipeänä vain.

Tuparilahja

2011-01-16T19:54:00.004+02:00

Kohta liitelen lentokoneella lomalle, mutta sitä ennen laitan vielä tänne yhden postauksen.
En tiedä onko tämä vähän hölmö juttu kirjoittaa tänne, mutta innostuin omasta ideastani ja ajattelin, että tää voi olla hyvä vinkki muillekin!

Kaverillani Marilla oli keskiviikkona tuparit ja keksin mielestäni kerrankin hyvän tuparilahjan. Joka kotiin tarvitaan peltipurkkeja joihin voi laittaa aarteita ja kaikki tarvii mausteita!

Korttia en tehnyt, mutta lahjapaperin kissan mallin otin yhdestä satukirjasta ja piirtelin sen mukaan kuvan!

Arkistomatka Turkuun

2011-01-13T20:12:00.007+02:00

Tietäähän sen,
millaista se on kun
matkustaa vanhaan kotikaupunkiin.

Vähän on sellainen olo, että mää tiedänkin nää paikat ja sitä kävelee torilla kuin ei olisi ikinä pois ollutkaan.
Vaikka, ihan totta puhuakseni, en Turussa enää viihtynytkään kun sinne lopulta 16-vuotiaana muutin. Tarina on se sama; ihmisiin on hankala tutustua, kaupungille ei voi lähteä noin vaan kun aina voi joku Jasmin Mäntylä taikka turkulainen huippumalli kävellä vastaan ja sitten tulee tyhmä olo, kun itse ei ole maidonhakumatkalle jaksanut meikata ja ne talvet on vähälumisia, mutta meri on ihana.

Mutta Turku on kumminkin mun vanha kotikaupunki ja vanhoissa kotikaupungeissa on aina se olo, jonka varmaan tiedätte, se semmonen, että sille kaupungille antaa anteeksi vähän kaikennäköistä kuten vaikka vähän hassut kulttuurikaupunki 2011 mainokset ja sellaiset. Tämän päiväisestä turhasta arkistomatkasta vähän kiukuttelen, kun ne turkulaiset olivat hukanneet just ne asiakirjat vuosilta 1815-1915, jokka olisin tarvinnut. Niiden olinpaikkaa ei kukaan tiennyt. Käskivät kysellä keväämmällä uudestaan, jos ne löytyy arkistosta.

Siitä olen iloinen, että löysin hyvän lounaspaikan, Mamin. Suosittelen sitä teillekin. Niin hyvää lohisoppaa, jossa oli ihan tosi hyvät kasvikset joukossa ja tuoretta tilliä. Erikoiskahvi jälkkäriksi kuului hintaan, joka oli 7,50€! Ja maisemat oli muuten Aurajoelle.

Paluumatkalla nukahdin junaan ja näin unta, että olin televisiossa enkä huolinut Napakympin miehistä ketään mukaani yhteiselle matkalle, minulle kelpasi vain Kari Salmelainen.

Ps. Sitä vaan, että en mää tosissaan oo nolo jos Jasmin tulee vastaan.

Leipätekstiä

2011-01-12T10:06:00.004+02:00

Aina joskus mää ajattelen, että mulla on ihan varmasti keskittymishäiriö niinkuin maanantaina. Sillon en jaksanut keskittyä yhtään lukemaan suomen kansankulttuureista ja vähän väliä piti juosta vessaan ja tarkistaa ettei ollut tullut mitään maailman tärkeintä sähköpostia, johon pitäisi vastata tunnin kuluessa tai käy huonosti. No ei sellasta sähköpostia ollut tullut onneksi (mutta hyvä kun kävin katsomassa välillä eihän sitä tiedä mitä ois tapahtunut, jos olis tullut) ja eilen huomasin ettei mulla ehkä olekkaan mitään keskittymishäiriötä, että kyse voi olla vaan siitä, että Talven teokset voi olla vaan niin tylsiä. Eilen meinaan makasin sängyssä puolen päivää ja luin pitkään "Göteborg - Sallan suurin kylä"-kirjaa. "Tollasesta etnologiasta mää tykkään" ajattelin vaan kun piti oikeasti mennä välillä vessaan.

*

Mulla on muuten uusi lemppari ja se on Aallon leipomon ruisleipä! Poikaystävä osti sitä randomisti, kun despoottina sanoin leipäosastolla, että "sun vuoro valita leipä" (se on hyvä, kun joku muu valitsee välillä leipää, mää meinaan otan aina samaa leipää kun en ole niin villi, että rohkenisin kokeilla jotain ihan uusia leipälaatuja). Ja tää on parasta ruisleipää aikoihin!

"Perinteisesti leivottu. Luonnollisesti ilman lisäaineita. Runsaskuituinen."

Noin lukee paperipussin kyljessä ja tuon tekstin vieressä on pallura, jossa kerrotaan että tässä leivässä on kuitua 11,7%.

Maailman parasta leipää ihan vaan margariininkin kanssa.

Kiireinen kasviswokki

2011-01-11T14:12:00.002+02:00

En ole ikinä ollut mikään suuri joulukinkun ystävä ja kun tämäkin joulu meni niin, että söin lähinnä kalaa ja laatikkoruokia, mietin miksen ryhtyisi kasvissyöjäksi kokonaan. Yliopistolla syön yleensä kasvisaterian enkä yksin ollessa useinkaan tee itselleni liharuokaa. Ruotsin vaihtoaikana en juurikaan lihaan koskenut, joten ruokavalion muutos kävi aika helposti. Tai ainakin vielä se tuntuu helpolta, kun poikaystävä asuu toisessa kaupungissa ja vastaa vain oman ruokani tekemisestä viikolla.

Olen jo ehtinyt kokkailla erilaisia kasvisruokia, osa on maistunut paremmalta kuin toiset. Tänään, kun minulla oli aivan kiljuva nälkä ja halusin vain äkkiä jotain ruokaa, päätin tehdä kasviswokkia. Ruuasta tuli hyvää, mutta ehkä jotain pientä lisää se olisi kaivannut. Näillä kuitenkin mentiin:

KASVISWOKKI

Itämaisia wokkivihanneksia (puolen pakastepussillista)
Yrttimarinoitua tofua
Valkosipulin kynsiä (3 kappaletta)
2 pientä sipulia
2 kananmunaa
Soijakastiketta

Mausteita oman maun mukaan, esim. Thai currya tms.

Uneton yö

2011-01-11T07:55:00.003+02:00

Viime yönä, melko tarkkaan kello 1.30 päätin että,

nyt loppuu kahvin juominen.

Ehkä joitakin hetkiä aiemmin tai saattoi se olla myös muutamia minuutteja kello 1.30 jälkeen, kun pohdin että eilen oli kolmannen periodin ensimmäinen päivä ja olen jo nyt aivan väsähtänyt. Valvomiseni syy ei ollut pelkästään alkuillasta juodulla kahvilla, vaan mielen päällä olevissa kursseissa, pakkaamisessa matkalle ja tenttiin lukemisen aikatauluttamisessa. Joka ikiselle päivälle tällä viikolla on jotain tekemistä iltaan saakka (töitä ja lukemista).

Tänä aamuna sanoin viime öiselle stressi-Sannalle, että ei olisi kannattanut valvoa, koska nyt vain jotain jätetään pois, katsos, ei tämä näin mene että yöt valvotaan ja murehditaan, mutta kahvin juontia voisi ihan totta vähentää.

Se helpotti ihan vähän.

2011-01-03T10:56:00.002+02:00

Tampereella kotini sisälämpötila on +19. En tiedä paljonko ulkona on pakkasta. Minulla on joka päivä neuletakki ja villasukat.

- Tampereen kodissa on kylmä.
- Poikaystävän Porin kodissa on koleat lattiat ja keittiön patteri rikki, mutta silti lämpimämpi.
- Porin kodissa suihku on kellarissa ja siellä on sisälämpötila 15 astetta, suihkusta tulee maksimissaan 38 asteista vettä.
- Tampereen kodissa tulee suihkusta kunnolla lämmintä vettä. Suihkun sisälämpötila on noin 18 astetta.

*

Minua ahdistaa jo nyt kaikki kurssit. Valmistunko ikinä? Haluan neuvoa joltain ja suunnitella valmistumisaikatauluni! Humanistisen puolen ootista ei ole vielä tietoakaan. Oottia ei ole ollut puoleen vuoteen humanistisen puolen huonon taloudellisen tilan vuoksi.

*

Söin äsken suklaata.

Okej okej, pakollinen joulupostaus

2010-12-31T08:54:00.003+02:00

En ollut ollenkaan joulun jälkeen sellaisissa tunnelmissa, että olisin jaksanut kertoa kuinka ihanaa jouluna oli, koska totta puhuen, koko joulu meni ohitse ihan varkain. En kokenut mitään ihmeellistä joulun taikaa eikä ympärillä oleva lumi auttanut asiaan ollenkaan. Kai se joulumieli sitten on kiinni muista asioista kuin ympäristöstä?

Jouluaattona oltiin poikaystävän isovanhempien luona ja vietettiin joulua neljästään. Kun päästiin lopulta kotiin, kumpikin kaatui kello 21.45 sohvalle ja minä aukaisin punaviinipullon. Lasi punaviiniä ja rojahdin sänkyyn väsyneenä. Koko viikon kestänyt stressi joululaatikoista, rosollista, joulutortuista, joululahjoista ja koko JOULUSTA purkautui JOULUaattona noin kello 22.30.

Jouluaamuna, kaikkien odotuksien vastaisesti, kumpikin pongahti sängystä ylös kello 6.30 (wtf??). Iltapäivällä kahville tuli äiti ja isä, joille tarjoilin ihanaista glögikakkua. Joulupäivän iltana muistin, ettei kaikkia joululahjoja oltu edes avattu.

Tapaninpäivänä alkoi minun jouluni: lorvailua, suklaansyömistä ja kirjojen lukemista (kirjaston, en saanut lahjaksi kirjaa, vaikka olin toivonut vain yhtä lahjaa: Pulkkisen "Totta"-romaania).

Koko joulun kliimaksi on koettu tällä viikolla, kun olen syönyt yksin glögikakkua, mokkapaloja ja joulutorttuja välipalaksi, kun poikaystävä ei välitä makeasta enkä tohdi laittaa niitä pois. Ruuaksi syötiin joka aterialla keskiviikkoon saakka joululaatikoita.

Joululahjat olivat kyllä ihania! Saatiin Finlaysonin Muumi-pussilakanoita, Hackmannin aterimia (ai niin, niitä toivoin myös!), viinilaseja ja suklaata. Minä sain erilaisia ihania saippuoita, Liisa Vitalin koruja (nämä olivat yllätys poikaystävältä) ja lahjakortin neulekauppaan (kiitos Suski, Mari ja Jenni).

Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Ei tämä joululoma mennyt ihan niin kuin suunnittelin, mutta onneksi voin lorvailla vielä vähän aikaa, ennen kuin kurssit alkavat. Ensi vuonna nähdään taas joulu! Siihen asti, pysy piilossa!

Uusi vuosi

2010-12-30T09:19:00.004+02:00

En ole niitä ihmisiä, jotka erityisesti tekisivät suuria uuden vuoden lupauksia. Teen lupauksia mieluummin syksyisin, kun uusi lukuvuosi alkaa. Silloin yleensä vannon, että tulevana vuonna en aio rehkiä hullun lailla, mutta yleensä jouluna huomaan, ettei lupaus ole pitänyt paikkaansa.

Joitain lupauksia toki teen joka uusi vuosi, mutta niistä myöhemmin. Ennen tulevaa vuotta aion käydä läpi kuluneen vuoden.

* Tammikuussa

seisoin Porin linja-autoasemalla ja itkin ja tärisin, kun poikaystävä saatteli Helsinki-Vantaan kentälle ajavaan EB-bussiin. Kuski nosti 20 kiloa elämääni muiden matkatavaroiden joukkoon ja jo illalla olin Göteborgissa.

Ruotsissa en ymmärtänyt sanaakaan lentokenttäbussia ajavan kuskin göteborskasta ja minua jännitti sitä paitsi aika paljon.

* Maaliskuussa

tajusin, etten opi puhumaan flyyttandea svenskaa.

* Toukokuussa

tulin takaisin Suomeen. Tuntui, ettei vaihto ollut mitenkään ihmeellinen asia. Oli ollut kivaa ja toivoin tulleeni vähän ruotsalaisemmaksi. Paluumatkalla laivalla minulle kuitenkin puhuttiin suoraan suomea. Olin vähän pettynyt, että niinkö suomalaiselta sittenkin näytän? Enkö näytäkään onnelliselta ja ruskealta ja tyylikkäältä, vaikka päällä oli ruotsin Indiskasta ostettu mekko?

* Kesän alussa

olin pettynyt, että en päässyt töihin museoon. Tai tarkemmin sanottuna itse kieltäydyin lyhyestä työjaksosta ja menin töihin ravintolaan. Ensimmäiset viikot melkein itkin. Työkaveri paukutti joka päivä, kuinka en osaa täyttää oikein vesikannuja (kuinka monella eri tavalla sen voi tehdä?) enkä kysyä oikein etukorttia.

* Elokuussa

aloin ymmärtämään miten maailman paras asia vaihto oli ollut. Kesätyöt ravintolassa olivat myös oikea onnenpotku, koska työkaverin kiukuttelu opetti minut sanomaan takaisin ja luottamaan itseeni. Ravintolatöiden ansioista minulla oli pitkästä aikaa varaa käydä parturissa sekä ostaa juustoa ja meikkejä, joiden ostossa piti ennen pihistellä.

* Göteborgin vaihto

kantoi pitkälle syksyyn ja vieläkin tuntuu, että tein parhaan päätöksen kun lähdin Ruotsiin puoleksi vuodeksi. En voi kuvailla vaihdon merkitystä itselleni. Vaihto jos mikä, oli voimauttavaa.

* Syksyllä

aloitin seminaarin ja tuntui, että nyt ollaan oikealla asialla.

* Syksyllä

myös opin sanomaan "ei" tarjotuille työvuoroille ja vietin muutamia kivoja viikonloppuja kavereiden luona.

*** Ensi vuodelle toivon lisää itsevarmuutta ja stressitöntä elämää ja hyviä päätöksiä.

Aion myös vihdoin alkaa käydä Atalpassa jumpalla. Kortin ostin jo syksyllä.

Laitan kuvia sitten joskus

2010-12-15T19:34:00.003+02:00

Äsken kumosin suuhuni puoli kourallista minttukarkkeja.

Nyt kuuntelen pitkästä aikaa Zen Cafea ja suunnittelen vetäväni huomenna Burana 600 - tabletin ja lähteväni jouluostoksille kaupungille.

Viime yönä en saanut nukuttua flunssalta. Tiedättehän sen tunteen kun on niin tukossa ettei kykene nukkumaan?

Tänään oli syksyn viimeinen tentti. Ruotsin opettaja oli unohtanut koko tentin ja lopulta viipotti kahden paperilapun kanssa itseopiskelustudioon ja pahoitteli unohdusta. Näkövammaiselle kurssikaverilleni hän toi myös kysymykset paperilapulla. Tentistä lähdettyämme pohdimme millainen on esteetön yliopisto? Onko se sellainen kaikille avoin?

Nyt illalla olen vetänyt minttukarkkeja aika paljon ja huomenna en laita herätyskelloa päälle. Iltapäivällä minua odottaa joulutori.

Viimeinen luento

2010-12-14T19:12:00.006+02:00

Tänään oli viimeinen luento kansatieteen praktikumista. Enää minun ei tarvitse kulkea viikottain Helsinkiin, mikä on helpottavaa. Tavallaan se on haikeaakin, sillä olin hetken melkein Helsingin yliopiston opiskelija ja pääsin sekoilemaan syksyllä muiden uusien oppilaiden kanssa ruokalan jonossa. Oli Helsinkiin matkustamisessa muitakin hyviä puolia: minun pitää myöntää, että pidän kyllä siitä hetkestä, kun istun rauhassa junassa eikä ole kiire mihinkään, kaivan laukusta rapisten karjalanpiirakkapussin ja banaanin ja juon termarista höryävää kahvia samalla kun Etelä-Suomen maisemat vilisevät ohitse. Erityisesti pidän juuri siitä, ettei ole kiire mihinkään, kun matkan edistymiseksi ei voi itse tehdä mitään. Pitää vain istua paikallaan ja odottaa.

Toisinaan se kiukuttaakin ettei matkan edistymiseksi voi tehdä mitään, kuten viime viikolla tai tänään. Viime viikolla juna oli myöhässä 45 minuuttia ja tänään palattiin takaisin Toijalan nurkilta Tampereelle veturin rikkoutumisen takia. Iltapäivällä marssein kiukkuisena VR:n lipputiskille reklamoimaan. Rahallista korvausta junan myöhästymisestä ei luvattu ellei matka ole myöhästynyt kaksi tuntia tai enemmän.

*

Syyslukukauden loppuminen tarkoittaa myös sitä, että huomenna on syksyn viimeinen tentti: ruotsin kirjallinen koe, jossa pitää hallita muun muassa sanakirjan oikeaoppinen käyttö.

*

Kävin tänään lääkärissä, jossa kuulin muun muassa, että minun pitää vähentää kahvin juontia ja huolehtia monipuolisesta ruokavaliosta.

Ihan hyvä neuvo, kahvia kyllä on mennytkin pannu jos toinen tänä(kin) syksynä. Huomenna voisin pitkästä aikaa tehdä itse ruokaa. Onhan tässä jo liian kauan eletty omenilla, voileivillä, valmispizzoilla ja Fazer Amican kouluruaalla.

"Elämä on ihmisen parasta aikaa"

2010-12-06T18:33:00.003+02:00

Tämä viikonloppu oli hyvä, mutta hurahti liian nopeasti ohitse. Lauantai-iltana meillä oli talo täynnä ystäviä (kuumia kissoja ja komeita koijjareita!), sunnuntaiaamuna tiskipöytä notkui tyhjistä kaljatölkeistä. Kirjahyllyn edessä lojui kasa epävireisen dj:n levyjä. Juuri sen dj:n, joka halusi soittaa illan kliimaksina Värttinää ja vähän Tori Amosia myös. Samaisen dj:n villasukat löytyivät aamulla pienenä möttinä vessan lattialta, korkokengät siististi omasta pussukastaan, käsilaukku lojui eteisen lattialla. Sunnuntaiaamu ei kuitenkaan ollut hullumpi. Poikaystävä paistoi kananmunia ja katsottiin yhdessä Boratia ja syötiin lounaaksi piirakanloput. Jalkauduin vielä desingmarkkinoille pakkahuoneelle, mutta unohdin ostaa apteekista lääkettä poskiontelotulehdukseen. Ihan kohta haluan uudet juhlat!

Ihan hyvä päivä kuitenkin

2010-12-02T08:09:00.004+02:00

Kun eilen kävelin kotiin Tampereen rautatieasemalta kello yksitoista alkuyöstä, puhisin itsekseni ja hakkasin jokaisella askeleella kantapäitä katuun. Minun teki niin mieleni syödä kotona iltapalaksi sipsejä ja vetää limpparia suoraan pullosta ja kaatua sänkyyn vaatteet päällä, pesemättä ollenkaan meikkejä, kunnon anarkistina! Oikeasti taisin kuitenkin kirjoittaa seminaaritovereilleni kommentit sähköpostiin (en pääse seminaariin tänään), pestä meikit ja nukahtaa poikaystävän puhdas teepaita päällä.

Eilen minua suututti 1) ruotsin kurssi. Jokaisen kurssilaisen täytyy pitää suullinen esitys luokan edessä, joka valmistetaan ja pidetään pienryhmässä. Meidän ryhmämme oli tehnyt työtä monta päivää (vaikka minusta ne esityksen tekopäivät olivat hauskoja: uusia ihmisiä, teetä ja pannukakkua!).Esityksen jälkeen opettaja haukkui työmme. Palaute oli minun osaltani odotettua, sillä luin paperista oman puheenvuoroni ja siihen opettaja tarttui moittien esitystäni ja sanoi, että minun jälkeeni oli mukava kuunnella muita. Muut ryhmäläisemme puhuivat hyvin, mutta koska power pointeissamme oli liikaa tekstiä, hän päätti alentaa arvosanaa. Loppujen lopuksi kyse ei ollutkaan ruotsin kielentaidosta, vaan power pointeista, siitä kuinka esiintyi (puheen intonaatio, oma olemus) ja siitä miten on laadittu käsitekartta, jota kukaan kurssilla ei ole tähän mennessä tehnyt oikein (voisiko opettaja miettiä että vikaa voi olla hänen metodeissaan?).

Päätin etten ota arvostelusta itseeni. Halusin lukea paperista, koska en ehtinyt opetella ulkoa omaa viiden minuutin esitystäni ja sitä paitsi, ihan varmasti jos joskus tulen tarvitsemaan työssäni ruotsia, tulen klaaraamaan siitä. Kyllä sitä käytännössä sitten oppii kieltä paremmin. En vain ymmärrä opettajan tapaa opettaa meitä. Eikö hänen pitäisi kannustaa käyttämään kieltä, vaikka taivutukset menisivätkin väärin? Parasta olisi, ettei kenellekään tulisi liian korkeaa kynnystä käyttää vierasta kieltä.

Eilen minua suututti myös 2) pitkä päivä. Aamulla oli fiaskon täyttämä ruotsin suullinen esitys ja iltapäivällä piti matkustaa Helsinkiin kuuntelemaan tunniksi esitystä Albert Edefeltin maalaisaiheisista töistä RUOTSIKSI. Tunnin luento maksoi minulle ainakin junamatkat eli 30euroa yhteensä, mutta ei auta valittaa enempää. Itse olen päättänyt opiskella JOO-opinnot etänä ja luento oli pakollinen.

Päivään mahtui kyllä miellyttäviäkin asioita kuten:

1) ystävän ja tämän siskontytön (0,5v)tapaaminen Helsingissä. Mikä maailman ihanin vauva olikaan kyseessä!
2) ajatus siitä, että ruotsinkurssi loppuu pian.
3) toisaalta ruotsinkurssi on tarjonnut mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä,joista parhaassa tapauksessa jää kavereita. Ainakin ollaan menossa juomaan viiniä yhdessä joku päivä!
4) junamatkojen suoma mahdollisuus lukea rauhassa tenttikirjaa.
5) uusi Marimekon pikkulompakko.
6) huomio siitä, että kaiken kiireen keskellä olen oppinut paremmin kuuntelemaan itseäni enkä stressaa enää elämän rikkahippusista (ainakaan niin paljon).

Tutkimussuunnitelma

2010-11-25T15:32:00.002+02:00

Se on ohi. Tutkimussuunnitelman esittely.

Voi miten jännitinkään sitä ja pelkäsin*, että ohjaaja tarttuu minun huonoon kieleeni, sanoo ettei noin voi kirjoittaa. Mutta ei se sanonut mitään sellaista. Eikä kyllä sanonut että tein oikeinkaan.

Olo on vähän hömelö ja hutera, mutta sain paljon vinkkejä siitä mitä tehdä ja mihin suuntaan lähteä tutkimuksen kanssa. Se on just hyvä.

* minulle on ihan varmasti jäänyt joku trauma proseminaarista, mutta niin on ilmeisesti aika monelle muullekin.

Keripukin kaverilla on uusi neuletakki!

2010-11-23T20:32:00.007+02:00

Kuva: www.zara.com

Joka viikkoiset matkat Helsinkiin opiskelemaan kansatiedettä keventävät lompakkoa 30 euroa per kerta. Toisinaan saatan vähän humputella ja käydä ostoksilla SKS:n kirjakaupassa tai pröystäillä ja ostaa kahvia junan kiertävästä mini bistrosta (*bistro? Ylikallis ja tekopirteä einesvaunu kuulostaa oikeammalta nimikkeeltä). Pahimmassa tapauksessa eksyn vaatekauppaan kuten tänään. Mutta nyt minulla on pakkasten varalle oikein tylsimysten tylsimysneule! Sellainen kuin brittiläisten koulujen kaljuuntuvilla professoreilla tai kirjaston vanhoillapiioilla. Ja mikä parasta, neule on juuri sellainen kuin olen vuosikausia toivonut löytäväni! Toivottavasti koen se päällä professorimaisia neronleimauksia ja uskon niin käyvän aivan varmasti. Eihän sellaisia neuletakkeja muuten myytäisi.

Sen lisäksi, että joka viikkoiset Helsingin reissut jouduttavat minut taloudelliseen perikatoon, ovat ne myös aika rankkoja ja vievät kokonaisen päivän tiukasta opiskeluaikataulusta. Olen ollut viimeisten kolmen viikon aikana niin väsynyt, että aamuisin en ole melkein kyennyt nousemaan sängystä. Luennoilla olen torkkunut, mutta iltaisin olen pyörinyt sängyssä monta tuntia, ennen kuin uni on tullut. Jonain onnellisina iltoina olen nukahtanut jo ennen kello yhdeksää. Pari viikkoa sitten suupieliini alkoi ilmestyä punertavia laikkuja ja viikonloppuna ne alkoivat vuotaa verta. Luulin olevani allerginen jollekin ruoka-aineelle, mutta kyseessä olikin vitamiinin puutos! Nyt olen ottanut vitamiinibuustauksen tehokuurin ja se tuntuu auttavan väsymykseen. Mahtavaa!

Kuinka kiireinen ihmisen pitää olla, että unohtaa huolehtia itsestään, niin että suupieletkin alkavat valua verta? Toisaalta, eipä "tuoreissa" mandariineissa ja appelsiineissa taida paljon vitamiineja olla, vaikka keltaisia palluroita olenkin viime aikoina kantanut kaupasta kotiin. Oikeasti C-vitamiini tulee apteekin purkeista eikä hedelmistä, niin kuin koulussa on opetettu. Mutta kyllä minua silti vähän väsyttää tämä tahti. Laskin, että edessä on

- neljä tenttiä
- yksi tutkimussunnitelman esittely
- ruotsin suullinen esitys luokan edessä
- kaksi luentopäiväkirjaa

(kaikki tämä tapahtuu kolmen seuraavan viikon aikana eikä mukaan ole laskettu työpäiviä)

Laskin myös, että vielä neljä viikkoa joululomaan.

Ei o lattiaa.

2010-11-20T09:15:00.003+02:00

Meillä on jo melkein lattia!

Melkein.

Toivon, että maanantaina olisi lattia kokonaan paikalla.

On täällä kaikenmoista muutakin keskeneräistä, mutta ei niitä nyt jaksa ajatella. Odotan vaan että saataisiin keittiönkaapit ja pöytälevyt paikoilleen niin sitten tulisi valmista. Mutta lattia on jo hyvä.

Olen siinä pisteessä, että olen ihan väsynyt tähän remonttiin ja kaikkeen keskeneräiseen. Tahtoisin vaan, että kaikki järjestyisi ja arvaakkaapa mitä? Olen alkanut pitää tavaroita järjestyksessä. Olen varma, että se johtuu tästä kaaoksesta ympärillä ja halusta pitää edes jotain hallittavissa olevana.

Putkiremontti

2010-11-16T15:30:00.003+02:00

Kylpyhuone purettiin toukokuussa pois.

Syyskuussa saimme vihdoin vessan ja pääsimme omassa asunnossa suihkuun.

Elo-syyskuun vaihteessa sattui vesivahinko, taloyhtiön vika. Vanhat patterit pettivät.

Siitä asti meidän asunto on näyttänyt tältä. Tai ei ihan näin "hyvältä" aluksi.
Aamuisin pyjaman lahje jää kiinni auki revittyyn parkettiin, iltapäivällä sukkahousujen pohjaan ottaa puulastu kiinni ja pitää hakea Seppälästä kolmet sukkahousut kahden hinnalla.

Isännöitsijä unohti hoitavansa vesivahinkoamme. Viime viikolla koko syksyn kestäneen puhelinsoittorumban jälkeen selvisi, että hänen olisi pitänyt hoitaa vesivahinkoa alusta asti. Isännöitsijä ei tiennyt asiasta mitään. Tarvittiin oikeustieteiden ylioppilas, Finlex ja kuluttaja-asiamies vauhdittamaan asiaa. Tänään piti tulla lattiankorjaajat, mutta kello 14 päivällä selvisi, että tulevatkin huomenna (kun ensin soitettiin isännöitsijälle).

Huh huh. Väsyttää koko homma. Keväällä en arvannut että tämä olisi tällaista, että vielä marraskuussa siirtelisin kalusteita paikasta toiseen ja eläisin kuin en missään.

koton!

2010-11-16T10:26:00.003+02:00

Kotikaupunkiin ei mene usein suoria bussilinjoja. Ei edes niitä saletisti cooleja. Bussit kiertää herra Hakkaraisen kaupugin läpi ja Huittisten suurien maatalojen ohi ja matka kestää kauemmin kuin henkilöautolla pikatietä pitkin. Kotikaupungin linja-autoasemalta matka jatkuu äidin kyydissä vielä kymmeniä kilometrejä metsän keskelle lapsuudenkotiin, sinne minne ei kulje ollenkaan busseja, pelkkä asiamiestaksi vain, sellainen jolla vanhukset pääsevät kaksi kertaa viikossa kylälle kauppaan.

Kotona voisin pakahtua yksinäisyyden tunteeseen. Siihen kun juhlitaan isänpäivää ja syödään käpykakkua ja tajuan pikkuhiljaa olevani aikuinen ja että minulla on oma koti kaupungissa missä bussit kulkee ohi monta kertaa tunnissa. Minulla pitäisi olla oma aikuinen elämäkin ja varmaan tasapainoinen olokin eikä tuntea haikeutta kun katson paljaita puita peltojen ympärillä ja ruskean rumana seisovaa latoa, jonka pärekatolta valuu vesi rumana norona kuolleiden saniaisten päälle.

Auton ikkunasta yritän katsoa jokaista kiveä ja jokaista sammaltukkoa ja puuta ja mietin että mitä sitten kun on kasvanut ihan ulos näistä maisemista. Se on niin tyhjyyttä kumiseva tunne, että melkein tulee kyyneleet silmiin. Mutta alan olla sinut asian kanssa pikku hiljaa. Pikku hiljaa.

Mikä päivä!

2010-11-12T13:33:00.004+02:00

Elämäni näyttää olevan täynnä kummallisia päiviä, joihin mahtuu kaikki sfäärit laidasta laitaan.

Eilinen oli mitä suurimmissa määrin sellainen kummallinen päivä, jonka iltana nukahdin kirja kädessä ja näin ehkä untakin.

Aamulla luin tenttiin yliopiston lukusalissa kirjaa, joka piti palauttaa ennen kello kymmentä. Kirjan palauttamisen jälkeen kävin suutarilla, joka plankkasi kenkäni kiiltäviksi ja vaihtoi uudet korkolaput. Tampereen rautatieaseman tunnelissa, siellä uudessa päässä, jossa on aina vähän hiljaista, ahtaita paikkoja ja se ruokakauppa, kaksi alkoholistia (tai toisesta en ole varma, koska se oli niin sekaisin) saarsi minut enkä päässyt ohi ennen kuin olin antanut toisille miehistä euron. Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään tuollaista enkä ole pelännyt alkoholisteja. Vaikka rahasumma ei ollut menetyksenä suuri, pelästyin ihan hirveästi tilannetta.

Seminaari oli päivän paras kohta ja kahden kesken professori vielä kehui minun esiin nostamiani "erittäin tutkimuksellisia" kysymyksiä! Päivän euforisin kohta oli tässä ja olisin leijunut varmasti käytävän toiseen päähän omassa erinomaisuudessani ellei proseminaariohjaajani olisi kävellyt vastaan ja aloittanut väkinäistä keskustelua, joka kaikessa takeltelevuudessaan oli hervoton. Ennen ajattelin, että "olenpa tyhmä kun en osaa sanoa mitään nasevaa puhuessani kyseisen henkilön kanssa!", mutta nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että keskustelun töksähtelevyys ei ole vain minun käsissäni.

Illalla töissä tarjoilin viiniä terveydenhoitajille, joista osa ei osannut sanoa "valkoviiniä" tai "punaviiniä", vaan tyrkytti lasia edessäni minun arvuutellessa kumpaa nyt kaadetaan kun kysymykseen ei saa vastausta. Eräs terveydenhoitajista lisäksi kysyi, tiedänkö jotain talon taideteoksista, mutta tyytyi vastaamaan itse: "tai ethän sä varmaan tiedä niistä mitään" (=kun olet tarjoilija).

Illalla nukahdin kädessäni "Veren vangit".

Villi-ihminen!

2010-11-10T16:03:00.004+02:00

Tämä tyttö on alkanut villiksi ja yllättänyt itsensäkin!

Eilen olin K E S K E L L Ä viikkoa juomassa kuohuviiniä ja kuuntelemassa runonlausuntaa. Yöllä ajastin herätyskellon aamua varten: kello ilmoitti että aikaa herätykseen on 5 tuntia ja 30 minuuttia. Aamulla jaksoin herätä urhoollisesti klo 6.30.

Aamulla kello 9 yllätin itseni uudelleen päättämällä jättää väliin ruotsin tunnit! Ihan täysin moinen holttittomuus ei mennyt alas, vaan lähetin opettajalle sähköpostia, että olen estynyt tulemaan paikalle, mutta voin lähettää hänelle tämän kertaisen harjoitustehtävän sähköpostilla. Opettaja tyylilleen uskollisena vastasi, ettei hänelle tarvitse tehtävää lähettää sillä käyn koulua itseni vuoksi enkä opettajaa varten (hämmentävä vastaus ihmiselle, joka opiskelee yliopistossa).

Päätökseeni tyytyväisenä tallustin märkiä katuja pitkin yliopistolle ja luin lukusalissa perjantain tenttiin. Tenttiin lukeminen oli syy, miksi skippasin turhat ruotsin tunnit.

Kun luulin, etten voisi enää ylittää villiyttäni, joka minut tänään oli vallannut, sain soiton kesätyöpaikastani, josta tarjottiin joulun alle töitä. Katsoin kalenteria ja totesin suoraan: "Ei, en pääse. Minulla on tuolloin töitä ja sitten seuraavana v-loppuna ajattelin mennä Helsinkiin katsomaan kavereita".

K a t s o m a a n k a v e r e i t a.

Nyt sanon itselleni: "Sanna, olet tulessa!".

Ei enää loppuunpalamisia.

Pakkoruotsia

2010-11-09T07:16:00.006+02:00

Olen aina ollut tuhottoman huono kielissä lukuunottamatta äidinkieltä, josta minulla on aina ollut arvosana 9 tai 10 (ja luulen numeron tulleen mielikuvituksellisista aineistani, jotka nostivat arvosanaa pykälällä ylöspäin).

Kyse ei ole siitä, etten pitäisi kielen opiskelusta. Kyllä minä tykkään. Minusta on ihanaa kun ymmärtää sanojen merkityksen tai osaa muodostaa lauseen, jossa aikamuodotkin menevät oikein. En vain millään muista kaikkia kielioppisääntöjä ja enkä prepositioita. Kun en millään muista sellaisia asioita, kielenoppiminen on vähän hankalaa ja epäpalkitsevaa kun en vain saa mitään oikein. Tähän kohtaan pitää kertoa, että minulla on vaikea lukihäiriö, johon kuuluu poikkeuksellisen lyhyt työmuisti. Joudun siis kertaamaan mielessäni asioita moneen kertaan, jotta saan asiat jotenkin järkevään muotoon.

Kuten varmaan tuli selväksi jo aiemmin, olen huono kielissä ja varsinkin ruotsin kieleen minulla on aina ollut huono suhde. Luulin päässeeni ruotsinkielenkamostani eroon vaihtovuonna Ruotsissa, mutta tämä syksy on muuttanut suhtautumistani kieleen taantuvasti. En osaa vieläkään kirjoittaa ruotsia kovin hyvin, mutta porras käyttää ruotsia on madaltunut paljon ja kesätöissä palvelin asiakkaita mielellään toisella kotimaisella. Ruotsinkieli on ollut kivaa viimeiset puoli vuotta tähän syksyyn asti.

En ihan totta tiedä vihaavatko ruotsin opettajat ammattiaan vai mistä on kyse, mutta motivaationi ruotsin opiskeluun on laskenut yliopiston ruotsinkurssin myötä. Opettaja suhtautuu meihin virkamieskurssilaisiin kuin yläasteikäisiin, joita pitää vahtia ja joille kuuluu vähän tiuskia. Ei puhettakaan motivoinnista kielen suhteen. Ymmärrän kyllä, että opettajastakin tuntuu ikävältä opettaa ihmisiä, jotka puhuvat heikosti ruotsia, vaikka sitä on opiskeltu ensin peruskoulussa ja sitten lukiossa, yhteensä kuusi vuotta. Jotain mätää silti opetuksessa ja opettajan asenteissa itsessäänkin on, kun vielä syksyllä olin innoissani ruotsin kurssista ja nyt toivon, ettei tunnille tarvitse mennä katsomaan ylikireää opettajaa. Tampereen yliopiston Ruotsin professori sanoo: "Tämä maa tulee aina tartteen ihmisiä, jotka osaa ruotsia oikeesti hyvin ja jopa todella hyvin. Sitten on toinen juttu, että pitääkö kaikkien osata huonosti.".

Katso aiheesta lisää: Aikalainen

An Education

2010-11-04T20:06:00.007+02:00

Lapsena asuin niin kaukana kaupungista tai edes lähimmästä R-kioskista, että meille ei koskaan vuokrattu elokuvia. Minulla on kyllä hämärä muistikuva siitä, että kotikylän tupakansavuisesta krouvista/kukkakaupasta/elintarvikekioskista olisi ollut mahdollista vuokrata myös videoita, mutta en ole varma. Ainakaan meillä ei ikinä vuokrattu elokuvia kotiin.

Kun lopulta muutin yksin asumaan, minulla oli tapana vuokrata Filmtownista syvällisiä, parhaassa tapauksessa mustavalkoisia klassikkoelokuvia ja ostaa pussillinen vaaleanpunaisia ufo-karkkeja ja kelailla ainakin viikon verran elokuvien teemoja mielessäni (miksi hahmot tekivät sellaisia valintoja kuin tekivät, miten oikein eli sellaista elämää, miksi se nainen valitsi onnettoman kohtalon?). Ufo-karkkeja syön vieläkin, mutta niitä pahimpia ahdistuselokuvia yritän välttää ainakin silloin kun olen yksin kotona, koska muuten en saa unta kun mietin päähenkilöiden kohtaloita vielä aamuyöllä. Siitä huolimatta minulla on edelleen tapana tarttua hyllyssä elokuviin, joiden kannessa vihreää, ruskeaa, syksyn keltaista tai jotain muuta melankolista väriä.

Tänään mietin vähän aikaa uskallanko vuokrata elokuvan An Education, mutta se oli juuri sellainen kuin toivoinkin. Hyvää musiikkia, kauniita kuvia ja mainio juoni -eikä ollenkaan ahdistava. Loistava paketti siis. Elokuva kertoo pähkinänkuoressa nuoren tytön kasvutarinan. Millaisia valintoja nuori nainen joutuu tekemään kasvaessaan aikuiseksi ja kuinka lopulta on vastuussa itsestään.

An Education - minunkin ehkä pitäisi tarttua seminaarityöni lähdeaineistoon tai lukea ennen nukahtamista ainakin Käsikirjaa linnunradan liftareille. Siitä ja parista teoksesta on nimittäin tentti yllättävän pian.