Eilen nukahdin seitsemältä illalla ja heräsin tänä aamuna varttia vaille kahdeksan. Maanantain työpalaverissa joku sanoi minun näyttävän aivan väsyneeltä ja minä hämmästyin. Mutta kai minä oikeasti olen aika väsynyt jos nukun niin monta tuntia putkeen. Joskus kyllä mietin, että kuinka kiire ihmisellä voi olla, jos ei ehdi kulmakarvojaan nyppiä?
Nyt arki on kuitenkin tasaantunut. Käyn Tampereella enää kerran viikossa luennoilla, mikä helpottaa joka päiväistä elämää. Ei kai minun tarvitsisi oikeasti käydä niilläkään luennoilla, kun voisin suorittaa kyseisen kurssin tenttimällä sen kirjoista, mutta pidän siitä, että minulla on tarttumapinta yliopistoon ja Tampereeseen edes kerran viikossa. Pidän siitä, kun saan kuunnella luennoitsijan kuivaa (mutta hyvää!) huumoria ja miettiä arkielämän ylittäviä asioita. Kerran viikossa Tampereella käydessäni pääsen pois Porista, mikä tuntuu elähdyttävän koko maailmani, vaikka käynti Tampereella rajoittuisikin nopeaan kävelyyn rautatieasemalta yliopistolle ja takaisin. Ennen minua ahdistaneet puheet graduista ja valmistumisesta saavat aikaan myönteisen stressipyrähdyksen ja toivon siitä, että pääsen vielä oman alan töihin.
Porissa asumiseen makuun en ole vielä päässyt. Tuskailen bussilinjojen kanssa (pohdin edelleen kuinka ihmeessä minun pitää arki-iltapäivänä lähteä puolitoista tuntia aikaisemmin bussilla töihin, jotta ehdin kolmen kilometrin päähän työskentelemään) ja sen kanssa, että Porin Linjat eivät reagoi asiakaspalautteeseen, vaan vetoavat siihen, että Porissa on paljon yksityisautoja ja hyvät pyörätiet (pyöräkaupunki tämä kyllä onkin! Ja voittaa siinä Tampereen 100-0). Olen vihainen, että kaupunki ei ilmoita etukäteen päivän kestävistä vesikatkoksista ja puhelimessa kysyvät "mitä sitten?", kun kysyy, miksi vesikatkoksesta ei ole ilmoitettu asukkaille etukäteen.
Arkeeni ei siis kuulu mitään uutta. Paitsi että näillä näkymin saan jatkaa nykyisessä työssäni äitiyslomaan saakka ja alakerran remontti valmistuu ehkä jouluksi.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti