Balkanilla

Minä olen tunteiden Balkan. Ruutitynnyreiden ruutitynnyri, jonka Gavrilo Principina toimii milloin mikäkin.

Poden Balkaniani rintamamiestalon yläkerrassa jyrsien kynsiäni, keskittymiskyvyttömänä peiton alla. Toisessa kädessä on "Toista maata"-johdatus antropologiaan tenttikirja, toisessa vuorotellen kissa ja kahvimuki.

Ja minä poden tuskaa porilaisuudestani. En vieläkään pysty myöntämään asuvani täällä. Olen alkanut pukeutuakin kuin porilainen. Minulla on pikkukaupungin tyttöjen tyyli; Vero Modan muoviset nappikorvikset ja legginsit. No tyyliäni kyllä muokkaa myös se, etten mahdu tällä hetkellä kynähameeseen ja muutkin kiristävät vaatteet tuntuvat epämukavilta. Eikä täällä ole muita liikkeitä kuin pikkukaupungin Vero Moda ja H&M, jonne tulee perusvaatteiden perusvaatteet. Sokokselta voi etsiä laatua ja villeimmät pukeutua keskiluokkaisesti Marimekkoon. Kudon villasukkia iltaisin ja pidän samaa ulkotakkia kuin viimeisenä Porin vuotenani 2004.

En jaksa keskittyä tenttikirjaan ja koen ahdistusta, siitä kuinka paljon pitäisi tehdä ja että minun pitäisi oikeasti lukea, jotta saan tehtyä hiukan opintoja eteenpäin ennen ensi vuoden työllistäjää. Mutta kun käyn joka päivä töissä tarjoilemassa enkä jaksaisi sen lisäksi lukea. Minulla on lyhyitä vuoroja, mutta työpäiviä ne joka tapauksessa ovat. Lukemisen lisäksi minun pitäisi kotona myös haravoida, tiskata ja siivota. Viime yönä kissa oksensi kahdelle eri matolle ja vielä sängylle, johon ehdin juuri päivä sitten vaihtaa uudet lakanat.

Olen itsensä kanssa kriisissä oleva kuudennen vuoden yliopisto-opiskelija, joka tarjoilee elääkseen eikä tiedä kumman roolin ottaa. Minusta tuntuu usein snobilta, huumorintajuttomalta ja siltä etten kuulu tähän paikkaan ja yliopistossa luuserilta, joka on luovuttanut kokonaan. Töissä toivon, etten törmää tuttuihin, kun en jaksa selittää sekavaa tilannetta: "Joo tässä tarjoilen ja olen paksuna, näin on sattunut käymään, no joo, kyllähän mulla on gradu tekeillä ja silleen...". Lisäksi kamppailen muuttuvan vartaloni ja omakuvani kanssa.

Tänäänkään en ole saanut melkein mitään tehtyä. Olen ihan lamaantunut, kun pitää olla niin paljon kaikkea. "Toista maata"-teoksen Nueri-kansoilla on helpompaa, niillä on yhteisössään oma paikkansa, joka löytyy viimeistään siirtymäriittien kautta.

Minä olen Balkan.
Haravoija.
Opiskelija.
Sitruunapiirakan leipoja.
Siivoaja.
Tarjoilija.
Olen yksi kokonainen kriisipesäke.